Tohtoriksi, kai? Ajatuksia rahoituksesta, jaksamisesta ja motivaatiosta

Kun päätin tarttua jatko-opintojen haasteeseen, ajattelin minulla olevan melko realistinen käsitys siitä, mitä oli luvassa. Minulla oli joitakin tuttuja, jotka kulkivat tohtoriksi suuntaavaa kiemurtelevaa polkua eteenpäin, ja olin parin vuoden ajan saanut seurata vierestä heidän kohdalleen osumia haasteita – toki ilojakin, joskin juuri erilaiset haasteet näyttäytyivät leimallisina tohtorikoulutukselle. Erityisesti rahoitushuolet tuntuivat olevan monilla jatkuvasti mielen päällä, sillä vain harvaa oli onnistanut saamaan itselleen esimerkiksi palkallinen tohtorikoulutettavan paikka ja siten turvata toimeentulonsa muutamaksi vuodeksi. Halusin kuitenkin samaa, vaikka koetinkin parhaani mukaan edeltävästi miettiä, kestäisinkö sen kaiken stressin, mitä esimerkiksi jatkuvaan kilpailuun tutkimusrahoituksesta liittyy. Entä jos en saisikaan rahoitusta; kuinka kauan jaksaisin yrittää?

Tohtorihaaveet kaatuu ja nousee taas, mutta epävarmuus pysyy

Olin jo perustutkintovaiheessa lähtenyt gradun tekoon mahdolliset jatko-opinnot mielessäni, mutta graduprosessi olikin monella tapaa suuri pettymys: se liittyi paljolti puutteelliseen ohjaukseen, johon en kuitenkaan silloin osannut hakea muutosta. Gradua pakertaessa ehdinkin jo luopua jatko-opintohaaveistani, mutta maisteriksi valmistumisen jälkeinen ajan kuluminen alkoikin loiventaa gradun tekemiseen liittynyttä harmitusta. Jo kertaalleen haudatut haaveet tohtoriksi opiskelemisesta alkoivat nousta takaisin pintaan. Olin maisteriksi valmistumisen jälkeen innostunut kovasti uudesta aiheesta, joka oli jotain ihan muuta, kuin mihin olin perustutkintoni aikana keskittynyt, ja halusin nyt syventyä siihen tutkimuksen saralla. Halusin koettaa onneani ja katsoa, miten pitkälle pääsisin.

Nyt päätöksestä aloittaa jatko-opinnot on kulunut muutama vuosi ja toinen vuosi väitöskirjatutkijana lähenee loppuaan, mutta varmuus päämäärän saavuttamisesta eli tohtoriksi valmistumisesta ei ole erityisesti vahvistunut. Ei, vaikka kokemusta rahoitushauista, konferensseista ja ensimmäisen artikkelin julkaisuprosessista on tarttunut mukaan. Niin epävarma ympäristö koko akateeminen maailma erityisesti rahoituskuvioineen, mutta myös mielenterveyden ylläpitoon liittyvine erityispiirteineen on. Erilaiset henkistä jaksamista uhkaavat ongelmat, kuten alituinen riittämättömyyden tunne, ovat jatko-opiskelijoiden keskuudessa valitettavan yleisiä – myös minulle tutuksi tulleita.

Väitöskirjaprojekti ei ole kaikki kaikessa

Väitöskirjaprosessin aikana on syytä muistuttaa itseään aika ajoin siitä, ettei mikään projekti, väitöskirjakaan, ole oman mielenterveyden uhraamisen arvoinen. On tärkeää, ettei koko identiteetti rakennu tutkijuuden varaan, ja että elämässä on myös muuta tekemistä – erityisesti sellaista, joka tuottaa itselle välitöntä mielihyvää. Toki myös itse väitöskirjan parissa voi kokea mielihyvän ja onnistumisen tunteita, mutta niitä edeltää usein pitkäjänteinen, ehkä vuosiakin kestänyt työ. Sen vuoksi rinnalle tarvitaan muutakin mielekästä toimintaa; mieluiten sellaista josta saa nopeammilla aikaväleillä konkreettisia kokemuksia asioiden valmistumisesta ja onnistumisesta.

Tietenkään mikään ei muutenkaan ole elämässä varmaa, ja esimerkiksi työnhaku myös akateemisen maailman ulkopuolella on pitkittyessään varsin raastava prosessi. Akatemia on kuitenkin alkanut näyttäytyä erityisen epävarmalta ympäristöltä pätkäprojekteineen ja -rahoituksineen, joista välttämättä ahkerinkaan tutkija ei pääse koskaan nauttimaan. Alallani vain harvat saavat työskennellä väitöskirjansa parissa rahoitettuna useamman vuoden yhtä mittaa. Omallakin kohdallani tutkimuksen teko on ollut tähän mennessä pätkittäistä. Tällä hetkellä olen kuitenkin sikäli onnekkaassa asemassa, että työskentelen paraikaa vuoden mittaisella apurahalla. Silti väitöskirjaprojektin eteneminen nyt kuluvan apurahakauden päättymisen jälkeen oli mielessä jo siinä vaiheessa, kun tieto myönnetystä apurahasta minut saavutti.

Olen kokeillut myös väitöskirjan edistämistä töiden ohella, mutta sitä en suosittele kenellekään. Pidemmän päälle työkuormitus tällaisesta yhdistelmästä on monille liikaa. Lisäksi väitöskirjan parissa vietetty aika on pois vapaa-ajasta, jota ehkä muuten viettäisi esimerkiksi läheistensä kanssa. Töiden ohella väitöskirjaan liittyviä tehtäviä pakertaessa koin voimavarojeni olleen toisinaan aivan loppuun käytettyjä. Olenkin kiitollinen siitä, että tähän kuluneeseen vajaaseen pariin vuoteen olen onnistunut saamaan myös jo pari apurahaa niin, ettei omaa jaksamista ole tarvinnut venyttää loputtomiin.

Syitä jatkaa tohtoriksi suuntaavalla tiellä

Tämän kaiken ohella on tietenkin myös merkittäviä syitä sille, miksi kuitenkin olen motivoitunut väitöskirjan työstämiseen. Haluan tietää ja ymmärtää lisää sekä kasvattaa omaa asiantuntijuuttani. Vaikka saan jatkuvasti piiskata itseäni keskittymään esimerkiksi kirjoitustöihin tai tutkimuskirjallisuuden lukemiseen kaiken nykymaailman tarjoamien aistivirikkeiden yrittäessä valjastaa huomioni, nautin siitä, että saan syventyä aiheisiin, jotka kiinnostavat minua ainakin tällä hetkellä ehkä eniten maailmassa. Erityisen antoisaa tutkimustyö on silloin, kun siitä pääsee keskustelemaan muiden vastaavista aiheista kiinnostuneiden kanssa. Voimia tutkimustyöhön saankin erityisesti vertaisiltani: olen monessa yhteydessä kokenut, että minun ja etenkin muiden väitöskirjatutkijoiden välillä on kollegiaalisuutta, joka on lämminhenkistä ja omaa jaksamistani kannattelevaa.

Kuva: Ria Sopala, Pixabay

Kuka minä olen?

Kuva: Pixabay, tekijä spirit111 

Korona-aika on tehnyt minulle hyvää. Käynnistymisvaikeuksien eli menemiseen tottuneen ihmisen nyt-pysytään-muuten-kotona-shokin jälkeen, olen saanut tästä ajasta itse asiassa paljon irti. Voisin jopa sanoa, että olen alkanut rakentamaan itseäni tämän pakollisen pysähtymisen edessä uudelleen. Olen alkanut tekemään matkoja erityisen lähelle, itseeni. Olen huomannut kysyväni hiljaisina hetkinä yhä useammin: Kuka minä olen? Mihin olen menossa? Miksi olen täällä? 

Mitä voit omistaa?

Elämäni merkityksellisimmät suhteet ovat moniulotteisia, luovia ja vähintäänkin aika ajoin haastavia. Ne haastavat katsomaan omaa kehitys- ja kasvupotentiaalia. Ne koettelevat rajoja, pakottavat löytämään ratkaisuja, puskevat kohti muutosta.

Väitöskirjasuhteeni on yksi tällainen merkityksellinen.

Kaikki tietävät ainakin paperilla, että toista ihmistä ei voi omistaa. Omistajuuden voit kuitenkin ottaa omasta itsestäsi, elämästäsi ja oppimisestasi. Jos mitään ei muuta elämässään, on varmaa, että perusarki jatkuu ennallaan. 

Otin täyden omistajuuden väitöskirjastani vasta hiljalleen, vaikka opinto-oikeuden olen saanut vuosia sitten. Omistajuussuhde tutkimustyöhön ei siis syntynyt alkumetreillä, vaikkakin olen suorituskeskeisesti edistänyt väitöskirjatyötäni. Alan vasta nyt ymmärtämään, miksi näin. Olen itsetutkiskelun myötä tunnistanut, että tarvitsen jonkinlaista kaoottisuutta ja haasteellisuutta elämääni. Tasainen, ns. liian helppo elämä ei ole otollisin olotila minulle, vaan sytyn parhaimmilleni, kun saan olla monimutkaisten asioiden ja ilmiöiden äärellä. Väitöskirjaan sukeltaminen ja omistajuuden ottaminen paikkasi kaaoksen puutetta elämässäni. 

Väitöskirjanitutkimukseni on siis yllättäen avannut ovia minuuteeni. Olen ymmärtänyt, että itse asiassa minähän olen aina ollut sitkeä ja periksiantamaton. En ole luovuttanut, olen harjoitellut, mennyt, tehnyt, lopulta toteuttanut ja onnistunut, kun olen vain ottanut sen, omistajuuden asiasta. 

Suorituksia vai uuden luomista?

Tutkimustyö on jatkuvaa oppimista. Tutkimuksen aloittaminen on kuin haparointia pimeässä. On pystyttävä sanomaan, en ymmärrä, en vielä osaa, pelottaa. Voisiko joku laittaa valot päälle? Olen myös ymmärtänyt, että väitöskirjani on ensimmäinen virallinen opintopolkuni, jota en pysty vain suorittamaan läpi. Suorittamaan kursseja ja tenttejä, kirjoittamaan esseitä ja kaiken vaivannäön palkkioksi lopulta saamaan suoritetun tutkintotodistuksen vuosien puurtamisen jälkeen. Minä itse määritän ilmiön, jota tutkin. Minä itse valitsen tutkimusmenetelmät, joilla tutkimuskysymyksiini vastaan. Minä itse luon kokonaisen tutkimukseni. Minulla on vastuu, omistajuus ja toimijuus. Minä olen yhtä kuin tämä prosessi. Minä määritän ja luon, en vain suorita.

Oppiminen ei ole pelkästään päättötodistuksia. Oppiminen on kiihtyviä sydämen lyöntejä, flow-kokemuksia. Epätoivon ja pettymyksen partaalta takaisin tielle kömpimistä. Niitä hetkiä, kun luet tieteellistä artikkelia ja se avautuukin lopulta juuri tänään, vaikka et olisi ymmärtänyt siitä mitään viimeiseen puoleen vuoteen. Oppiminen on tukirakenteita ympärilläsi; vertaistuen antamista ja saamista, yhteisön jäsenenä toimimista, tukea perheeltä ajan saamisen muodossa. Oppiminen on keskustelua ohjaajasi kanssa pohtiessanne episteemisten objektien kehkeytymisen problematiikkaa yhdessä. Oppiminen on tulosta niistä uppoutumisen hetkistä, kun aika ja paikka häviävät. Oppiminen on kuin matka, jonne pääset lähtemään aina, vaikka koko maailma ympäriltäsi olisi suljettu. 

Kuka minä olen?

Minä olen onnellinen ihmisistä ympärilläni. Ihmiset sydämessäni ovat tienviittojani, silloinkin kun en itse vielä ymmärrä kulkevani kohti määränpäätä. Olen onnellinen oppimisen lahjastani. Tiedän, että jatkuva itseänsä uudistaminen on monisäikeisen merkityksellistä, tulevaisuuden tapahtumien rakentamista. Olen luonut itseäni uudelleen väitöskirjanisuhteeni syvenemisen kautta. Oivallan, että ydin minusta on juuri siellä missä sen pitääkin olla juuri nyt.

Lue lisää omistajuudesta oppimisessa:

Hakkarainen, K., Lipponen, L., & Lonka, K. (2004). Tutkiva oppiminen. Järki, tunne ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä.

Piiritetyn huoneen artikkeleita

Omistan työssäni kaiken tarmoni maailman murheiden mietiskelyyn, joten ehkä annettakoon anteeksi, että tämän kerran keskityn vain omaan kokemukseeni suuren globaalin kriisin keskellä.

Näennäistekemistä

Huomaamattani olen viimevuosina luisunut kierteeseen, jossa näennäistekeminen on korvannut varsinaisen työni. Huomattava osa työpäivästäni kuluu rupatteluun, kokouksiin ja lounastamiseen. Näiden jälkeen tunnen olevani uupunut, mitä pahentaa turhautumisen tunne projekteista, jotka eivät ole tänä aikana edenneet.

Tuntuu että olen omistanut yhä suuremman osan tarmostani kaikelle muulle kuin tutkimukselle. Työn keskeisimmätkään mahdollistavat perusedellytykset: keskittyminen ja pitkäjänteisyys, eivät ole täyttyneet työyhteisödiplomatian ja avokonttorien maailmassa. Häly, reaktiivinen toiminta ja puitteiden ylläpitäminen ovat menneet tekemisen edelle, enkä suoraan sanottuna ole pitkään aikaan kokenut tätä mielekkääksi.

Uusi normaali

Korona-aikana muutti kaiken. Etätöihin jättäydyttyäni en ole enää joutunut tekemään valintoja ennen työhön ryhtymistä. Puitteet eivät muutu. Useimpina aamuina olen silkasta tottumuksesta projektien kimpussa puolen tunnin kuluttua heräämisestä, ja vaativimmat työt on useimmiten tehty puoleenpäivään mennessä. Tämän jälkeen suoritan askareita ja varmistelen että seuraava työpäivä on helppo aloittaa. Silloinkin kun keskittymiseni herpaantuu näissä suppeissa puitteissa, se pysyy useimmiten melko lähellä varsinaista tekemistä ja voi parhaimmillaan edesauttaa sellaisten ongelmien ratkaisua, joita en ole osannut edes kunnolla määritellä.  

Tehokkuus on hiipinyt tekemiseeni niin salakavalasti etten edes huomannut sitä tulevaksi. Kaikki vain tapahtuu omalla painollaan. Liioittelen tietenkin hieman. Työ itsessään ei ole helpottunut ja tekniikka tarjoaa ajoittain haasteita, mutta kokonaiskuva on selkeämpi, kun arjessa on vähemmän muuttuvia tekijöitä. Pystyn aiempaa paremmin ylläpitämään työn kannalta välttämätöntä fokusta.

Kaksoiselämää

Tiedän että en ole yksin. Korona-aikana on puhuttu paljonkin etätyön odottamattomasta soveltuvuudesta etenkin suomalaiseen mielenlaatuun. Väitän että suomalaiselle tutkijalle tämä voi olla vielä monia muita ryhmiä luontevampaa.

Tutkija elää tietyllä tavalla kaksoiselämää. Toisaalta osana arkista oravanpyörää, toisaalta kadonneena oman mielensä syövereihin. Korona-aikana olen tuntenut vähemmän syyllisyyttä jälkimmäisestä ja vaikka tiedän että tulen ennen pitkää kaipaamaan oravanpyörää, avokonttoreita ja kiusallisia juttutuokioita kahviautomaatilla, annan nyt itselleni luvan kadota suurten ajatusten ja oivallusten ulottuvuuksiin. Ovi kiinni ja lappu luukulla: muissa maailmoissa.

Kuva: Michael Dales, CC lisenssi.

Jatko-opiskelijana valeuutisten keskellä

Mediakenttä ja julkisuus ovat muuttuneet viime vuosien aikana ja se asettaa uudenlaisia haasteita tutkijoille. Mitä ajatuksia muutokset herättävät jatko-opiskelijassa?

Esa Väliverrosen mukaan (2016, Julkinen tiede. Vastapaino, Tampere) syitä mediakentän ja julkisuuden muutoksiin ovat yhteiskunnan modernisaatio, koulutustason nousu, instituutioihin kohdistettu kritiikki sekä yksilöllistyminen. Muutosten seurauksena asiantuntijoita haastetaan entistä enemmän julkisuudessa.

Haastamisessa on positiivisia puolia, onhan hyvä, että yhteiskunnallista keskustelua käydään monesta eri näkökulmasta.

Haastaminen voi sisältää kuitenkin myös riskejä, jos tutkittua tietoa ja tutkijoita lähdetään haastamaan esimerkiksi tiettyjä tarkoituksia varten tai valheellisin tiedoin. Sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi esiintyä ”asiantuntijana” ja tätä kautta saada asiantuntijan aseman myös mediassa. Asiaan perehtymättömän lukijan voi olla vaikea erottaa häntä tiedeyhteisön hyväksymistä asiantuntijoista.

Totuuden jälkeinen aika

Viime aikoina on puhuttu niin kutsutusta totuuden jälkeisestä ajasta. Siihen liittyvät eri tahojen levittämät valeuutiset ja propaganda, joita niille otollinen yleisö levittää aktiivisesti (Gabriele Cosentino 2020 Social Media and the Post-Truth World Order. The Global Dynamics of Disinformation. Palgrave Pivot, Cham).

Valeuutisilla ja propagandalla voidaan vaikuttaa geopoliittisesti merkittäviin tapahtumiin. Esimerkeistä käyvät Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi ja Iso-Britannian ero EU:sta. Näistä asioista levitettiin valeuutisia ennen vaaleja ja vaikutettiin yleiseen mielipiteeseen. Valeuutisia on usein levittämässä varsin ammattimaisia trollauskampanjoita, jotka voivat ottaa kohteekseen myös yksittäisen tutkijan.

Tutkijoiden häirintä

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta tutki vuonna 2015 tutkijoiden saamaa häiritsevää palautetta erilaisista julkisista esiintymisistä. Häiritsevä palaute oli esimerkiksi loukkaavaa kritiikkiä, uhkaamista tai yrityksiä estää tutkijan ääni julkisessa tilassa.

Tulokset osoittavat, että loukkaavat palaute tekee asiatuntijan julkisesta työstä entistä vaikeampaa ja epämiellyttävämpää. Osa vastaajista oli vähentänyt julkisia esiintymisiä negatiivisen palautteen takia.

Miltä tämä kaikki näyttää vasta aloittaneen väitöskirjatutkijan silmin? Vaihtaisinko minä tutkimuskohdettani, jos kohtaisin sen takia häirintää tai vihapuhetta? Sensuroisinko itseäni julkisissa esiintymisissä tai välttelisinkö niitä kokonaan?

Tutkijat tarvitsevat yliopistojen ja muun akateemisen maailman tukea. Jatko-opiskelijalle ohjaajien ja yliopiston tuki mahdollista häirintää kohtaan ovat tärkeitä, mutta myös kokeneemmat tutkijat tarvitsevat ihmisiä, joiden tehtävänä on tukea heitä vihapuheen keskellä.

On hyvä, että häiritsevästä palautteesta keskustellaan julkisuudessa ja että tutkijoita valmennetaan julkisuudessa esiintymiseen. Kenenkään ei pidä jäädä yksin häiritsevän palautteen kanssa.

Asiantuntijoita tarvitaan

Niin kuin olemme nähneet, valeuutisilla ja trollauskampanjoilla voi olla vakavia yhteiskunnallisia seurauksia. Haastamalla luotettavaa, tutkimukseen pohjautuvaa tietoa voidaan vaikuttaa poliittisiin päätöksiin tai yhteiskunnalliseen keskusteluun. Häiritsevää palautetta saavat tutkijat eivät välttämättä ole halukkaita kohtaamaan erilaisia trollauskampanjoita tai valeuutisia levittäviä ”asiantuntijoita”.

Jotta valeuutiset ja ”asiantuntijoina” esittäytyvät henkilöt eivät saa ylivaltaa julkisuudessa ja pääse määrittelemään vallitsevia narratiiveja, tarvitaan julkisessa keskustelussa tutkittuun tietoon sanomansa perustavia asiantuntijoita.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan kyselyn tuloksistakin käykin ilmi, että osa tutkijoista oli lisännyt julkisia esiintymisiään häiritsevän palautteen takia. Tämä antaa toivoa väitöskirjaa tekevällekin: tutkijat haluavat edelleen tuoda esiin tutkimustuloksiaan ja osallistua julkiseen keskusteluun.

Aiotko sinäkin osallistua?

Kuva: Pixabay

Koulutusskeptikon mietteitä

Kuva: Kranich17. Pixabay lisenssi.

Koulutushurmos

Elämme erittäin koulutusmyönteisessä ilmapiirissä. Peruskoulussa tehdään selväksi, että yhdeksän vuoden urakasta seuraa lähinnä syrjäytyneen leima otsaan, mikäli taival opinpolulla tyssää siihen. Taipaleen olisi myös suotavaa jatkua lukion puolella, jos suinkaan kirja pysyy kädessä eikä prosenttilasku ole ylivoimaista. Ammattikouluun suuntaavat ainoastaan ne, joita ei muualle huolita ja joille pelkkää tekstiä sisältävien kirjallisten teosten läpi kahlaaminen on ylitsepääsemätön haaste.

Jo peruskoulussa opin, ettei lukio valmista mihinkään työhön. Kyse on ”yleissivistävästä” koulutuksesta, kuten peruskoulussakin. Yleissivistettyäni itseäni kahdentoista vuoden ajan, tulisi minun pyrkiä yliopistolle, jotta voin lunastaa pääsylippuni niin sanottuihin ”asiantuntijatöihin” ja muutenkin karvan verran parempiin piireihin. Ammattikorkeaankin voi mennä, mutta selvää on, ettei tradenomin tittelillä tule irtoamaan selkääntaputtelua sivistyneistön viininmaisteluiltamissa. Siitä huolimatta, että ammattikorkeasta valmistuneet työllistyvät erinomaisesti, tyypillisesti jopa oman alansa erityisosaamista vaativiin töihin. Tienaavatkin ihan mukavasti vertailussa yliopistosta valmistuneisiin:

https://yle.fi/uutiset/3-10869883

Nyt kahden maisterin tutkinnon jälkeen minulle on käynyt selväksi, että yliopistokoulutuskaan ei yleensä valmista mihinkään työhön. Monilla – ehkä jopa useimmilla – yliopistollisilla aloilla yleissivistetään ja erityissivistetään jonkin rajatun aihepiirin alueella, mutta tehokkaasti vältetään hankkimasta käytännöllisiä nykyaikaisessa työelämässä vaadittavia taitoja. Ehkä kohtuullista kirjoitustaitoa lukuunottamatta.

Maisterin tutkinnon sisältö näyttäisi tyypillisesti tähtäävän tutkijaksi koulimiseen. Suurin osa esim. humanistisista tai yhteiskuntatieteellisistä opinnoista on akateemisten tekstien lukemista tai akateemisten tekstien tuottamisen harjoittelemista. Tutkijoiden tehtävä on tuottaa akateemisia tekstejä. Täten maisterintutkinto varmasti tarjoaa erinomaisen pohjan tutkijaksi haluavalle.

Toisaalta en ole aivan varma, kuinka välttämätön esimerkiksi folkloristiikan, sosiologian, filosofian, estetiikan tai hallintotieteen tutkinto on valtion virkamiehelle tai muulle konttorijyrsijälle. Kuitenkin näihin oletetusti ”vaativiin asiantuntijatöihin” yleensä edellytetään maisterin tutkintoa. Tutkinnon substanssilla ei yleensä ole valtiotyönantajalle väliä. Kunhan akateeminen siirtymäriitti on kahlattu läpi. Yksityisellä puolella taas vaaditaan yleensä spesifiä tehtäväkohtaista osaamista, jota yleis- ja/tai erityissivistävät maisterin tutkinnot harvemmin tarjoavat. Jos tutkinto vaaditaan, niin valtion tapaan lähinnä signaaliarvon takia suuren hakijamassan harventamiseksi.

Näyttää selvältä, että elämme koulutusinflaation oloissa. Koska koulutusta arvostetaan, käydään kouluja yhä enemmän ja pidempään. Koska kouluja käydään yhä enemmän ja pidempään, vaativat työnantajat yhä korkeampaa koulutusta työnhakijoilta vähimmäiskriteerinä. Valtionhallinnon rutiinitehtävät on läpeensä miehitetty yhteiskuntatieteilijöillä ja humanisteilla. Jonain muuna aikana sisällöltään samanlaisiin tehtäviin olisi riittänyt normaali luku- ja kirjoitustaito.

Tohtorin tutkintoa ei sentään ole toistaiseksi alettu käyttämään signaalina valittaessa työntekijöitä yksinkertaisiin konttoritöihin. En hämmästyisi, vaikka sekin päivä vielä nähtäisiin.

Miksi tohtoriksi?

Jos haluaa ammattitutkijaksi, väitöskirjan tekeminen on triviaali valinta. Tällöin väitöskirjaprojekti tulisi mieltää tutkijan työuran alkutaipaleeksi, josta joku toivon mukaan maksaa säädyllisen korvauksen. Toki voi aina miettiä miten tutkijan työ pärjää vertailussa muihin töihin mielekkyyden/palkan/statuksen yms suhteen. Mutta uravalintana se on yksi muiden joukossa.

Jos sen sijaan on ajatellut kirjoittaa väitöskirjaa muun työn ohella tai apurahalla eikä ole varma jatkosta tohtorinhatun saamisen jälkeen, tilanne on hieman monimutkaisempi. Pitäisi tarkkaan miettiä miksi käyttäisi vuosia sellaisen huomattavan erikoistuneen aihespesifin tiedon omaksumiseen ja tuottamiseen, jota ei ole ajatellut konkreettisesti hyödyntää väitöskirjan valmistuttua. Kyse ei ole enää yleissivistävästä toiminnasta enkä ole varma, olisiko formaalille yleissivistykselle edes valtavaa tarvetta parin opiskeluvuosikymmenen jälkeen. Itseään voi sivistää lukemalla vapaa-ajallaan muutenkin, ilman että lukemisen täytyisi noudattaa opinto-oppaan tai tutkimussuunnitelman määräämää struktuuria.

Tohtorinhattu voi tuntua keinolta erottautua maistereiden ja tradenomien valtavasta armeijasta. Kuten aiemmin totesin, työmarkkinoilla ei toistaiseksi käytetä tohtorintutkintoa signaalina yleisestä työhönkelpaavuudesta. Ei siitä ehkä haittaakaan ole, mutta tuskin juuri hyötyäkään. Tohtorintutkintoa edellytetään lähinnä tutkijanuralla ja hyvä niin. Emme kaipaa enempää koulutusinflaatiota.

Ehkä tohtorinhattu päässä voi rehvakkaasti paistatella kesteillä ja kekkereillä ja erottautua siten korkeakoulutettuja vertaisryhmäläisiään korkeakoulutetumpana. Tämän ei pitäisi kuitenkaan useimmille riittää motivaatioksi väitöskirjaprojektin läpi rämpimiseen.

En ole kuitenkaan erityisen pessimistinen jatko-opiskelun suhteen, vaikka tavoitteet olisivat epämääräisempiäkin. Joillekin homma voi osoittautua mielekkääksi harrastukseksi yhteiskunnan saadessa samalla ilmaista tutkimusta – kaikki voittavat. Väitöskirjaprojektiin ryhtyminen on myös siinä mielessä vähäriskistä, että hommasta luopumisesta kesken kaiken ei juuri sakoteta. Siinä häviää lähinnä siihen mennessä käytetyn ajan eikä sekään mene täysin hukkaan. Eli jos kokee vastustamatonta vetoa akateemisten artikkelien kirjoittelua kohtaan ilman aikomusta tutkijanuralle, niin siitä vaan. Samalla polulla saatan tallustella itsekin, vaikka hieman epäröivin askelin.

Tutkimusta flow-tilassa? Luovuuden rajoja haastava tutkimustyö ja työn mielekkyyden kokemus

Mielikuvia ja tosiseikkoja tutkimustyöstä

Omalla tielläni tohtoriksi olen miettinyt muun ohella sitä, mikä minua tutkimisessa ja väitöskirjan tekemisessä motivoi. Tutkijan työ voi nimittäin ajoittain tuntua puuduttavalta ja yksinäiseltäkin. Siihen liittyy, varsinkin väitöskirjatyön alkuvaiheessa, usein suhteellisen hidas eteneminen ja kaukana tulevaisuudessa häämöttävät tavoitteet. Lisäksi kuten tämän blogin aiemmassa kirjoituksessa ”Yksin tällä tyhjällä tiellä” (nimimerkki Odysseusnemo, 21.10.2020) todettiin, tutkimuksen tekeminen on usein perusluonteeltaan hyvin itsenäistä puuhaa (toki alasta jossain määrin riippuen).

Tämä liikkuvaan ja muodoltaan epäselvään maaliin tähtääminen voi siis olla pidemmän päälle rankkaa.  Näin ollen aika ajoin on hyvä pysähtyä miettimään seuraavia kysymyksiä:

  • mistä saada omaan väitöskirjaprojektiin ns. työn imua tai flowta;
  • miten ruokkia omaa luovuutta;
  • voisiko omat tavoitteet palastella rakenteeltaan jäsennellyiksi ja selkeiksi työtehtäviksi;
  • mitä voi lisätä tai poistaa, jos seinä nousee eteen ja usko omaan tekemiseen on koetuksella?

Voiko tutkimustyö olla luovaa?

Luovuutta on käsitelty erilaisessa tieteellisessä tutkimuksessa sekä kirjallisuudessa paljon. Yhtenä alan tunnettuna ja arvostettuna tutkijana voidaan mainita Mihaly Csikszentmihalyi, jonka tuotantoon kuuluu teos ”Flow – elämän virta: Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu” (Csikszentmihalyi, M. & Hellsten, R. (2005) Flow: elämän virta: tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu. Helsinki: Rasalas.). Teoksessa nostetaan luovuuteen liittyen esiin mm. ajattelun yleinen miellyttävyys, keskustelun ja kirjoittamisen tärkeys, arvoitusten ratkaisu, flow-tila töissä ja vapaalla sekä työn paradoksi (luvut 6 ja 7).

Tältä pohjalta luovan työn piirteitä on helppo löytää myös akateemisesta tutkimuksesta, sen tekemiseen liittyvistä tiukoista kriteereistä ja konventioista huolimatta. Uuden tiedon etsiminen ja ongelmien ratkaisu vaativat luovuutta eivätkä vaatimukset vaikkapa tutkimusmetodien noudattamisesta ja oman tekemisen tarkasta dokumentoinnista poista tätä. Luova työ voidaan siten ymmärtää monella tavalla eikä luovuus rajoitu ns. perinteisille luoville aloille esim. kulttuurin piiriin.

Väitöskirjatyön tekemisen kannalta relevantin oivalluksen tarjoaa Csikszentmihalyin ja hänen siteeraamiensa lähteiden esittämät havainnot siitä, miten tiedemiehet saavat motivaatiota työssä kohtaamistaan älyllisistä arvoituksista (s. 197-200). Juuri nämä ”älylliset arvoitukset” ja niiden tarjoamat haasteet sekä ratkaisujen vaatima luovuus motivoivat ainakin allekirjoittanutta tutkimuksen tekemiseen. Koen työni siis kiinnostavaksi ja myös laajemmassa kontekstissa merkitykselliseksi, mikä auttaa jaksamaan suvantovaiheissa.

Merkityksellisyyden kokemus luo tärkeän lähtökohdan motivaatiolle, mutta oman tutkimuksen edistymistä voi tukea myös muotoilemalla työtään suuntaan, jossa flow-tilaan pääsy helpottuu. Csikszentmihalyi toteaa, että ”mitä enemmän työ muistuttaa peliä – on monipuolista, tarjoaa sopivia ja joustavia haasteita, selkeät päämäärät ja välittömän tavoitteen – sitä enemmän se tuottaa iloa” (s. 221).

Käytännössä omalla kohdallani olen pyrkinyt mm. asettamaan itselleni julkaisuihin ja esiintymisiin liittyviä konkreettisia välitavoitteita ja aikatauluttamaan tekemistäni viikko, kuukausi ja vuositasolla. Näin olen päässyt tietoisesti iloitsemaan pienistäkin edistysaskelista ja saanut rakennetta tekemiseeni. Tärkeä havainto itselleni on ollut myös se, ettei rahoituksen turvaama vapaus keskittyä sataprosenttisesti tutkimuksen tekemiseen tarkoittanutkaan heti huimaa etenemistä. Väitöskirjan tekeminen vaatii omalla kohdallani paitsi aikaa ja vapautta, myös tiukkaa itsensä johtamista ja järkeviä rajoja.

Image by David Mark from Pixabay 

Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin

Jos motivaatio oman väitöskirjatyön tekemiseen on hukassa, voi olla hyödyllistä pohtia tässä kirjoituksessa lyhyesti esiteltyjä näkökulmia. On myös tärkeä pitää mielessä, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin. Toisille sopii parhaiten itsenäinen pohdiskelu ja esim. omatoiminen tutustuminen työn imua ja flow-tilaa koskevaan kirjallisuuteen. Itse koen hyötyväni suuresti yhteisistä keskusteluista ja ns. vertaistuesta.

Vaikka tutkimukseesi ei suoraan liittyisi esimerkiksi tutkimusryhmä, jonka jäsenten kanssa voisi pallotella myös negatiivisia tunteita, on tukea kuitenkin saatavissa. Omien ohjaajien kanssa voi pohtia myös työn etenemiseen liittyviä kysymyksiä tiukan substanssin lisäksi. Ainakin omalla alallani kokoontuu myös vapaamuotoinen jatko-opiskelijoiden ryhmä, jossa pääsee jakamaan kokemuksia. Lisäksi tarjolla on virallisia kursseja, joilla pureudutaan väitöskirjatyöhön ja sen haasteisiin. Esimerkiksi Sanna Nyqvist ja Minna Sütö järjestävät Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulun puitteissa kurssia ”Luovuutta ja ideoita väitöskirjan kirjoitusprosessiin” ja kyseinen kurssi onkin toiminut inspiraationa myös tämän tekstin kirjoittamisessa.

Tsemppiä kaikille tiellä tohtoriksi!

Työn ohella, yön tunteina

Minun, kuten varmasti monen muunkin yli nelikymppisen tohtoriopiskelijan, tietä tohtoriksi määrittää jatko-opintojen rinnalla kulkeva työura, palkkatyö yliopiston ulkopuolella. Väitöskirjan kirjoittaminen ja jatko-opintoihin kuuluvien kurssien suorittaminen etenevät silloin, kun palkkatyö sen sallii. Eli käytännössä iltamyöhällä ja loma-aikoina. Väitöskirjahanke etenee näin ollen nykäyksittäin ja kovin vaihtelevalla tahdilla.

Palkkatyö ei toki ole ainoa matkantekoa hidastava tai mutkistava asia. Tässä kohtaa elämää voisi kuvitella, että ruuhkavuodet alkavat helpottaa ja omille harrastuksille olisi taas enemmän aikaa. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Isommat lapset eivät näköjään vie yhtään vähemmän aikaa kuin pienemmätkään. Sitten taas, kun lapset ovat niin isoja, etteivät oikeasti tarvitse vanhempiaan tässä määrin, taitaisi väitöskirjan tekokin olla jo vähän turhan myöhäistä. Sitä aikaa on siis turha odotella.

On tässä tilanteessa puolensakin. Opiskelu johdattaa ihan muihin sfääreihin pois arjen, omien työtehtävien sekä työyhteisön paineista ja pulmista. Kun opintojen äärelle aina lopulta pääsee asettumaan, on työskentely jotenkin mutkattomampaa ja tehokkaampaa kuin muinoin maisteriopintovaiheessa. Tai sitten asiaan suhtautuu nyt toisin: työltä tämä ei tunnu ollenkaan, ainakin kun vertailukohtana on se oma palkkatyö.

Aina ei osu

Vaikka kaikki jatko-opintoihin kuuluvat opinnot eivät sisällöllisesti välttämättä osu aina maaliinsa, on kurssien suorittaminen etenkin näin korona-aikaan ollut varsin sujuvaa ja niiden valinta vähän hupaisaakin. Mikä tahansa tutkintovaatimuksiin sopiva kurssi on hyvä kurssi, jos se on aikataulullisesti mahdutettavissa työaikoihin ja muuhun elämään. Mikäli kurssi on suoritettavissa etänä eikä siinä ole aikaan sidottua opetusta, kyseessä on aina vain parempi kurssi. Itsenäisesti suoritettavat kurssitehtävät ryhmätöiden sijaan – napakymppi! Kurssien aihe ei siis aina kuulu valintakriteerien joukkoon. Tämä on tarkoittanut osallistumista sellaisillekin kursseille, joille ei muutoin ikipäivänä kuvittelisi osallistuvansa. (Enkä tietenkään puhu nyt tästä kyseisestä kurssista, jonka kurssivaatimuksiin tämä blogikirjoitus kuuluu…) Niiden merkitys tutkijana ja asiantuntijana kasvamiselle on toki välillä vähän mietityttänyt (”onko järkeä käyttää aikaa juuri tähän?”), mutta opintopiste on opintopiste jatko-opinnoissakin. Ja on toki todettava, että monesti kurssien anti on lopulta yllättänyt myönteisesti.

Mitä sitten tapahtuu?

Kun työura on jatkunut jo pitkään, ei välttämättä tarvitse kantaa suurta huolta siitä, mitä tapahtuu matkan määränpäässä, tavoitteen saavuttamisen jälkeen. Silloin ei nimittäin välttämättä tapahdu työuran kannalta mitään sen kummempaa. Toisin kuin monen nuoren tutkijan kohdalla, valmis jatkotutkinto ei aina johda selkeään siirtymään tai isompaan muutokseen työelämässä. Eikä tarvitsekaan.

Uskon, että oma urani jatkuu varsin ennakoidusti nykyisen työnantajan leivissä, vaikka on kai sekin tietysti mahdollista, että tutkinnon myötä avautuu ihan uusia ovia. Sitä en itse kuitenkaan tässä kohtaa juuri ajattele. Odotukset ja paineet liittyvät enemmänkin siihen, että jatko-opintojen myötä kertyvää osaamista pitäisi jotenkin osata siirtää käytäntöön: työn, työyhteisön tai työelämän käytäntöjen kehittämiseen laajemminkin. Tai omaan puheeseen ja toimintaan nyt ainakin. Sen lisäksi, että tavoitteen saavuttaminen on merkityksellistä itsessään, tehdyn työn olisi hyvä näkyä arjessa, suhteessa muihin ja yhteiseen maailmaamme.

Joustavaa ohjausta

Tieni tohtoriksi olisi taatusti kuoppaisempi ilman hyvää yhteistyötä ja keskusteluyhteyttä ohjaajien kanssa. Omien ohjaajieni tuki matkan varrella on ollut kannustavaa ja yhteydenpito mutkattoman sujuvaa. Ohjauksen keinot ja työtavat näyttävät muotoutuvan erilaisissa tilanteissa ja olosuhteissa olevien opiskelijoiden tarpeiden mukaan. Ajattelen, että kaiken tämän merkitystä ei voi liikaa korostaa. Erityistä arvoa sillä on juuri meille, jotka emme kuulu nuorten päätoimisten ja kokopäiväisten jatko-opiskelijoiden joukkoon, mutta jotka siitä huolimatta puuskutamme kukin tavoillamme kohti määränpäätä.

Kuva: nimimerkki ”tiellatohtoriksi20”

”Yksin tällä tyhjällä tiellä”?

Делить веселье – все готовы:

Никто не хочет грусть делить.”

– Михаил Юрьевич Лермонтов: Одиночество (1830)
Kuva: Travis Wise (Bay Area, California, United States) CC BY 2.0 , Wikimedia Commonsista. Otsikon lainaus: Hassisen Kone – Tällä tiellä (Rumat sävelet, 1981)

Vaikka kuva väitöskirjan parissa uurtavasta jatko-opiskelijasta, joka istuu muutaman vuoden kestävän intensiiviperiodin ajan tutkijankammionsa ylhäisessä yksinäisyydessä ja poistuu luontaisesta elinympäristöstään ihmisten ilmoille korkeintaan edullisen opiskelijaruokailun houkuttelemana, on vuosien saatossa päässyt murtumaan, on edelleenkin fakta, että väitöskirjan kirjoittaminen on yksilösuorittamista – näin ainakin keskuskampuksen humanismin ja yhteiskuntatieteiden viidakossa, jossa sana ”tutkimusryhmä” saattaa kuulostaa ennemminkin eksoottiselta eläinlajilta kuin reaalimaailman toimintamallilta. Syitä neljän vuoden yksinäisyyden hetkelliseen rikkoutumiseen on toki tuhansia. Ohjaajat ovat tavattavissa tai muuten langan päässä vaihtelevasti, jollakulla viikoittain ja toisilla kuukausitasolla; joku osallistuu seminaareihin ja konferensseihin, toisella on opetustehtäviä; tutkintoon kuuluvat opetusjaksot vaativat läsnäoloa in corpore taikka ainakin kuvaruudulla ja/tai mikrofonin kautta, joskaan tekniikka ei vielä toistaiseksi salli henkisen paikallaolon tarkempaa valvontaa. Kukaan ei ainakaan ilman erikseen suoritettua korvausta vahdi tohtorikouluttajan kirjoittamistahtia näppäimistön vieressä, ja tunnettu, välillä harmittavakin tosiseikka on, ettei tutkimus valmistu ilman sanojen mekaanista lyömistä Wordiin. Mikä saattaa helposti muuttaa prosessin erityisen yksinäiseksi eivät kuitenkaan ole tutkimuksen tuottamisen ominaispiirteisiin kuuluvat työskentelytavat vaan, niin järjenvastaista kuin se tavallaan onkin, akateemisen maailman kollegat ja oma tutkimuksellinen viiteryhmä.

Suomalaisuuteen liitetään tavan takaa sisu ja tietynlainen pärjäämisen eetos, jonka kääntöpuolena on hiljaisuus. Ongelmiin ajautuminen ajaa usein puhumattomuuteen, jolloin pienet ja suuret arkipäivän pettymykset saattavat jäädä pelkästään päänsisäisiksi ääniksi. Jäikö apuraha taas saamatta? Vaaditaanko artikkeliin jälleen tuhottoman suuritöisiä korjauksia? Uhkaavatko Kelan jatkotutkintokuukaudet loppua kesken? Moni ei tahdo nostaa harmejaan tapetille. Toisaalta toinen mahdollisuuksien rajoissa oleva ääripää on liiallinen valittaminen, joka sekin vaikuttaa leimaavan kotimaista keskustelu- tai keskustelemattomuuskulttuuria; kultaisen keskitien ja kauhun tasapainon löytäminen näiden polaaristen napojen välillä on yllättävän haastavaa. Akateemisen ilmanalan vyöhykkeillä ilmiö yhdistyy junioritutkijan kokemaan yleiseksistentiaaliseen ahdistukseen eli epävarmuuteen omasta kompetenssista, toimeentulosta, tulevaisuudennäkymistä ja valintojen onnistuneisuudesta.

Epäonnistumiset eivät tutkimusmaailmassa nimittäin ole useinkaan näkyviä: hylätyt julkaisutoiveet ja saamatta jääneet taloudelliset tuet jäävät monesti kummittelemaan lähinnä tutkijan omassa mielessä, mutta ulkoapäin havaittavia ovat vain ansioluettelon positiiviset merkinnät, jotka kertovat asioista aina jossakin määrin vääristyneesti. Nuorille tutkijoille tyypillinen haaste on oman tekemisen vertaaminen meritoituneiden, vakiinnuttamispolun huipulla paistattelevien kollegoidensa saavutuksiin: Ymmärrettävästi niin substanssiosaamisessa, tiedemaailman käytäntöjen aallokossa luovimisessa kuin raaoissa tutkimustaidoissakin on uraansa aloittelevan tohtorikoulutettavan ja kansainvälisestä mainetta niittäneen professori emerituksen välillä huomattavia eroja, joita ei voi kaventaa kuin ajan kuluessa karttuvalla kokemuksella. Tästä huolimatta omanlaistaan tappiomielialaa ja lannistumista voi tuottaa se, ettei ensiksi mainittu oletusarvoisesti tiedä mitään jälkimmäisen kompasteluista. Voi olla, että vuosikymmenten saatossa tapahtuneet muutokset yliopistoympäristössä tarkoittavat epävakauden lisääntymistä – oli näin tai ei, takaiskut ja huijarisyndrooman tai riittämättömyyden kaltaiset kokemukset lienevät tietyin astevaihteluin elimellinen osa tohtoriksi valmistumisen prosessia jokaiselle.

Niin paljon kuin tieteen avoimuudesta nykyisin puhutaankin, moni asia akateemisessa maailmassa perustuu rakenteille, joita ei voida hyvällä tahdollakaan kutsua läpinäkyviksi. Vertaisarviointiprosessien tai rahahakujen kaltaisille menettelytavoille on tietenkin tietyt perustelut – voidaan tuskin väittää, etteivät ne olisi muodostuneet sellaisiksi kuin ne ovat ilman erilaisia käytännön syitä ja ideaaleja. Samalla lopputulema on silti, että yksittäinen tutkijaparka on niiden kasvottomuuden edessä usein turhautunut ja vailla valituskanavaa. Negatiivisia päätöksiä on helpompi käsitellä, jos niiden perusteet olisivat tiedossa, jolloin kokemuksen oppeja voisi ammentaa seuraavassa yrityksessä. Useinkaan tämä ei käy päinsä, eikä läheisten kyselyihin siitä, miksi hanke ajautui jälleen karille, ole välttämättä minkäänlaista konkreettista vastausta.

Perheelle ja elämällään jotakin muuta tekeville ystäville puhuminen voi auttaa tiettyyn rajaan asti, mutta hyvän kuulijan löytäminen on arpapeliä, jatkuvat valitusvirret voivat rasittaa korvia ja ihmissuhteita turhan yksipuolisesti ja paras vertaistuki löytyisi joka tapauksessa luonnollisesti kollegojen parista. Tutkimusyhteisön sisäänrakennettu agonistisuus tarkoittaa kuitenkin sitä, että samalla alalla työskentelevä paras on vastapeluri siinä missä muutkin, ja usein myös kuka tahansa muu tohtorikoulutettava alasta riippumatta voi kilpailla samoista resursseista jossakin yhteydessä, esimerkiksi tutkimusta laajalla kentällä tukevien säätiöiden rahoitusapajilla. Pelin henki on kaikille enemmän tai vähemmän samanlainen eikä toisen menestystä ole syytä ottaa henkilökohtaisesti, mutta lähtökohtainen kilpailuasetelma lienee omiaan vaikuttamaan yhteishenkeen negatiivisesti sen sijaan, että se helpottaisi ilmastonmuutosta lämpimämpään ja keskustelevampaan suuntaan.

Jos oma tutkimus ei tunnu istuvan yhteen rahoittajien ihanteiden – kansainvälisyys, englanninkielisyys, poikkitieteellisyys, metodien monipuolisuus, soveltavuus; listaa voi jatkaa loputtamiin ja se voi heikkoina hetkinä helposti olla käytännössä kaikin tavoin päinvastainen suhteessa siihen, mitä itse parhaillaan työstää – kanssa, tutkijanuran tulevaisuus saattaa näyttäytyä varsin sumuisena taipaleena kohti tuntematonta. Palkkapaikat ovat kilpailtuja ja niitä on vähän. Apurahat ovat rajallinen luonnonvara, jota ehkä jaetaan aivan toisenlaisiin tarkoitusperiin. Kuitenkin yleinen urbaani legenda kertoo, että tosiasiassa vasta post doc -vaihe on se, joka erottelee jyvät akanoista ja muodostaa todella sen pullonkaulan, jonka läpi pääsevät vain ne, joilla katsotaan olevan parhaat edellytykset jatkaa yliopistolla. Kuinka luottaa mahdollisuuksiinsa edetä haluamallaan polulla, jos jo jatko-opintojen aikana tie tuntuu nousevan pystyyn?

Kukaan ei ole yksin tällaisten ajatusten kanssa; silti siltä saattaa monella tapaa vaikuttaa. Tekstin alussa esiintyvää Mihail Lermontovin runokatkelmaa mukaillen loppukaneettina voidaan todeta, että jokainen tohtori in spe on valmis jakamaan kaltaisilleen ilonsa ja onnistumisensa, mutta kukaan ei välttämättä halua pelmuttaa julkisesti mielipahaansa tai vastoinkäymisiä. Väitöskirja on matka kohti tuntematonta, eikä kaikille sen aikana syntyneille elegioille ole aina yleisöä.

Työsuhteessa, apurahalla vai töiden ohessa?

Kuva: Pixabay 

Jatko-opintoja tehdään Suomen yliopistoissa monenlaisissa elämäntilanteissa ja monenlaisella rahoituspohjalla. Karkeasti luokitellen rahoitustilanteita voisi sanoa olevan kolmenlaisia: tutkijoita jotka työstävät väitöskirjaansa muun palkkatyön ohessa, heitä joiden tutkimusrahoitus perustuu jonkun säätiön myöntämään apurahaan ja yliopiston kanssa solmitun työsopimuksen puitteissa jatko-opintojaan suorittavia. Kuten lienee arvattavaa on tämänlaisessa melko joustavassa mallissa hyötynsä, mutta myös haittapuolensa. 

Muun työn ohessa jatko-opintojaan suorittavilla saattaa olla taloudellisesti turvattu asema, mutta vähänlaisesti aikaa osallistua esimerkiksi oppiaineensa tutkijaseminaareihin tai muuhun akateemiseen elämään. Apurahalla jatko-opintojaan tekevien apuraha saattaa olla katkolla useampaan kertaan väitöskirjaprosessin aikana, eikä heillä ole kaikkea työsuhteen tuomaa turvaa. Työsuhteessa opintojaan suorittavan tohtorikoulutettavan asema on monella tapaa turvatuin ja vakain – toisaalta työsopimukseen sisältyvä (sinänsä arvokas) opetusvelvoite ja oletus osallistua aktiivisesti oppiaineen elämään saattavat viedä tutkimukselta rajattuja tunteja ja hankaloittaa väitöskirjan valmistumista suunnitellussa aikataulussa. 

Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään – suoritan jatko-opintojani tutkimusprojektin palkkaamana tutkijana, työsuhteessa yliopistoon. Tämä on monella tapaa ollut otollinen ja optimaalinen tilanne tohtoriopintojen työstämiseen. Vakaa tutkimusrahoitus neljäksi vuodeksi säästää aikaa ja hermoja loputtomalta apurahahakemusten kirjoitusrumbalta ja rahoituksen epävarmuuden tuovalta kalvavalta epävarmuudelta. Mahdollisuus keskittyä täysipäiväisesti oman tutkimuksen tekemiseen on tuntunut arvokkaalta.

Toisaalta merkittävä osa omaa tietäni kohti tohtorinarvoa on ollut myös työryhmätyöskentely. Omassa oppiaineessani (antropologia) tutkimus on perinteisesti ollut yksilötyöskentelyä, jossa jokaisella tutkijalla on oma projektinsa ja erikoisosaamisensa. Tutkimusryhmä on kuitenkin tuonut minulle hienon oppiainetta pienemmän työyhteisön, jonka roolia työssäjaksamisen suhteen ei varmaan voine liioitella. Toki joillekkin tutkijoille kammioon eristäytyminen sopii hyvin, mutta väitän että suurin osa myös meistä viihtyy parhaiten voidessaan keskustella tekemisestään aktiivisesti kollegoiden kanssa. 

Aiemmin mainitsemani opetusvelvollisuus on ollut myös positiivinen kokemus – vaikka ilman opetukseen käyttämiäni tunteja väitöskirjani olisi varmasti paljon lähempänä valmistumista, on osallistuminen oppiaineeni opetustyöhön myös antanut paljon. Usein tutkimansa asian sisäistää itsekin paremmin kun sen joutuu avaamaan ja selventämään perustutkinto-opiskelijoille ilman erityisalan jargonia. Näen myös tutkimuksen ja opetuksen laajemmin toisiaan tukevina – paras opetus perustuu tuoreelle tutkimukselle, ja toisaalta säännöllinen opetustyö kannustaa tutkijaa miettimään miten tutkimuksesta kommunikoidaan laajemmalle yleisölle. 

Nyt neljävuotinen työsopimukseni on lähenemässä loppuaan ja väitöskirjani valmistuminen on kuitenkin vielä noin vuoden työpanoksen päässä. Olen siis siirtymässä työsuhteen tuomasta suhteellisesta turvasta ja mahdollisuudesta keskittyä tutkimukseen huomattavasti prekaarimpaan ja epävarmempaan asemaan. Olenkin tämän viimeisen vuoden aikana käyttänyt tuntitolkulla tutkimusaikaani hakeakseni säätiöiltä työskentelyapurahaa väitöskirjani loppuunsaattamiseen ­– tähän mennessä olen hakenut vuoden aikana kuutta eri apurahaa. Kun jokainen hakemus vaatii omanlaisensa dokumentit ja painotukset, voitte vain kuvitella kuinka paljon aikaa tähän on haaskautunut tutkimustyön sijasta. Toistaiseksi asemani väitöskirjatyöni loppuvaiheessa on auki – on täysin mahdollista että siirryn välillä vitsaillen Suomen suurimmaksi tutkimusrahoittajaksi kutsutun KELA:n rahoitukselle. Tutkimus työttömyyskorvauksella on yllättävänkin laaja ilmiö pätkätöitä teettävässä ja yhä epävarmemmaksi muuttuvassa yliopistomaailmassa. On kuitenkin selvää, että tämä ei ole toivottava tilanne tutkijan tai yliopistoyhteisön kannalta.

Samuli Lähteenaho

Opettajasta tutkijaksi työn ohella

Olen taustaltani luokanopettaja sekä historian ja yhteiskuntaopin aineenopettaja. Luokanopettajakoulutus on moneen muuhun akateemiseen koulutukseen verrattuna hyvin ammattiorientoitunut, ja suurin osa opiskelijoista päätyy opettajiksi kouluihin jättäen yliopiston lopullisesti taakseen. Näin olin myös itse ajatellut, kunnes pro gradu -tutkielmaani viimeistellessäni mieleeni tuli ajatus mahdollisista jatko-opinnoista. Sain ajatukselleni tukea pro gradu -ohjaajaltani ja päädyin lopulta hakemaan jatko-opiskelupaikkaa. Kiinnostukseni kohdistui kuitenkin erityisesti tutkimusaiheeseeni kouludemokratiaan, eikä niinkään jatko-opintoihin ja akateemiseen työuraan. Päädyinkin siihen, että aloitin jatko-opinnot ja väitöskirjani tekemisen opettajan työni ohella. Varsinkin opettajauran alkuvaiheessa aikaa ja voimia opintojen ja väitöskirja-artikkeleiden tekemiseen oli hyvin niukasti. Säännöllisesti pidettyjen jatkokoulutusseminaarien avulla yhteys akateemiseen maailmaan kuitenkin säilyi ja tutkimusaiheeseeni liittyvät asiat pysyivät mielessä, vaikka aikaa ei artikkelin kirjoittamiseen ollutkaan.

Jälkikäteen olen huomannut, että vaikka ajan ja jaksamisen suhteen tilanne ei työn ohella tutkimusta tehdessä ollut optimaalinen, oli tilanteessa myös hyviä puolia. Kun omaa tutkimusta teki opettajan työn ohella, kontakti kouluarkeen säilyi hyvin vahvana. Uusia kouludemokratiaan liittyneitä ajatuksia tai käytänteitä pystyi peilaamaan heti kouluarkeen ja käytäntöön. Joitain ideoita pystyi jopa testaamaan heti tuoreeltaan ilman varsinaista tutkimusasetelmaa. Uskonkin, että opettajana toimiminen on vahvistanut myös ammattitaitoani tutkijana, kun ymmärrys kouluarjen realiteeteista ja oppimisen monimuotoisuudesta on vahvistunut käytännön työn kautta.

Tällä hetkellä olen opintovapaalla ja työstän väitöskirjaani apurahalla. Olen nauttinut suuresti, kun olen pystynyt keskittymään vain tutkimuksen tekemiseen ja opintojen suorittamiseen. Samalla olen kuitenkin tyytyväinen, kun olen saanut aikaisemmin tehdä tutkimustani rauhassa ja kiinteässä kontaktissa koulumaailmaan. Väitöskirjan tekeminen monen vuoden ajan ensin työn ohella ja sitten vuoden verran täysipäiväisesti on sopinut itselleni erinomaisesti. Matkan varrella olen saanut kasvaa ja kehittyä ihmisenä, kasvattajana ja tutkijana. Ymmärrän toki, että kaikkien kohdalla tilanne ei ole sama, sillä esimerkiksi tutkimusaihe, tieteenala ja elämäntilanne vaikuttavat asiaan hyvin paljon. Samaan määränpäähän pääsee monen eri reitin kautta.  

Viime vuosina jatko-opiskelupaikan saaminen on vaikeutunut ja yliopistot yrittävät saada sisään päässeet jatko-opiskelijat valmistumaan mahdollisimman nopeasti. Mielestäni olisi kuitenkin toivottavaa, että jatko-opintojen suorittaminen olisi myös tulevaisuudessa mahdollista tehdä työn ohella. Erityisesti juuri kasvatusala hyötyy siitä, että osa tieteenalan tutkijoista on ihmisiä, jotka tekevät paluun yliopistolle vietettyään aikaa ensin koulumaailmassa. Tällaiset tutkijat haluavat usein ratkaista jotain kouluun liittyvää ongelmaa, johon ovat omassa työssään törmänneet. Yliopiston näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että kaikki jatko-opiskelijat eivät valmistu nopeasti neljässä vuodessa. Hitaamman valmistumistahdin vastalahjana yliopisto saa kuitenkin asiantuntemusta ja vahvan linkin ympäröivään yhteiskuntaan ja koulumaailmaan. Yhteiskunnan kannalta merkitystä ei ole edes sillä, mitä tuore tohtori tekee valmistumisensa jälkeen. Koulumaailmaan palaava tohtori vie kouluarkeen mukanaan tuoretta asiantuntemusta, ja yliopistolle jäävä opettajataustainen tutkija tuo akateemiseen maailmaan käytännön koulukokemusta ja pedagogista osaamista. Molemmille on tarvetta.     

Mikko Tujula

Kuva: Kurt Deiner