Koulutushurmos
Elämme erittäin koulutusmyönteisessä ilmapiirissä. Peruskoulussa tehdään selväksi, että yhdeksän vuoden urakasta seuraa lähinnä syrjäytyneen leima otsaan, mikäli taival opinpolulla tyssää siihen. Taipaleen olisi myös suotavaa jatkua lukion puolella, jos suinkaan kirja pysyy kädessä eikä prosenttilasku ole ylivoimaista. Ammattikouluun suuntaavat ainoastaan ne, joita ei muualle huolita ja joille pelkkää tekstiä sisältävien kirjallisten teosten läpi kahlaaminen on ylitsepääsemätön haaste.
Jo peruskoulussa opin, ettei lukio valmista mihinkään työhön. Kyse on ”yleissivistävästä” koulutuksesta, kuten peruskoulussakin. Yleissivistettyäni itseäni kahdentoista vuoden ajan, tulisi minun pyrkiä yliopistolle, jotta voin lunastaa pääsylippuni niin sanottuihin ”asiantuntijatöihin” ja muutenkin karvan verran parempiin piireihin. Ammattikorkeaankin voi mennä, mutta selvää on, ettei tradenomin tittelillä tule irtoamaan selkääntaputtelua sivistyneistön viininmaisteluiltamissa. Siitä huolimatta, että ammattikorkeasta valmistuneet työllistyvät erinomaisesti, tyypillisesti jopa oman alansa erityisosaamista vaativiin töihin. Tienaavatkin ihan mukavasti vertailussa yliopistosta valmistuneisiin:
https://yle.fi/uutiset/3-10869883
Nyt kahden maisterin tutkinnon jälkeen minulle on käynyt selväksi, että yliopistokoulutuskaan ei yleensä valmista mihinkään työhön. Monilla – ehkä jopa useimmilla – yliopistollisilla aloilla yleissivistetään ja erityissivistetään jonkin rajatun aihepiirin alueella, mutta tehokkaasti vältetään hankkimasta käytännöllisiä nykyaikaisessa työelämässä vaadittavia taitoja. Ehkä kohtuullista kirjoitustaitoa lukuunottamatta.
Maisterin tutkinnon sisältö näyttäisi tyypillisesti tähtäävän tutkijaksi koulimiseen. Suurin osa esim. humanistisista tai yhteiskuntatieteellisistä opinnoista on akateemisten tekstien lukemista tai akateemisten tekstien tuottamisen harjoittelemista. Tutkijoiden tehtävä on tuottaa akateemisia tekstejä. Täten maisterintutkinto varmasti tarjoaa erinomaisen pohjan tutkijaksi haluavalle.
Toisaalta en ole aivan varma, kuinka välttämätön esimerkiksi folkloristiikan, sosiologian, filosofian, estetiikan tai hallintotieteen tutkinto on valtion virkamiehelle tai muulle konttorijyrsijälle. Kuitenkin näihin oletetusti ”vaativiin asiantuntijatöihin” yleensä edellytetään maisterin tutkintoa. Tutkinnon substanssilla ei yleensä ole valtiotyönantajalle väliä. Kunhan akateeminen siirtymäriitti on kahlattu läpi. Yksityisellä puolella taas vaaditaan yleensä spesifiä tehtäväkohtaista osaamista, jota yleis- ja/tai erityissivistävät maisterin tutkinnot harvemmin tarjoavat. Jos tutkinto vaaditaan, niin valtion tapaan lähinnä signaaliarvon takia suuren hakijamassan harventamiseksi.
Näyttää selvältä, että elämme koulutusinflaation oloissa. Koska koulutusta arvostetaan, käydään kouluja yhä enemmän ja pidempään. Koska kouluja käydään yhä enemmän ja pidempään, vaativat työnantajat yhä korkeampaa koulutusta työnhakijoilta vähimmäiskriteerinä. Valtionhallinnon rutiinitehtävät on läpeensä miehitetty yhteiskuntatieteilijöillä ja humanisteilla. Jonain muuna aikana sisällöltään samanlaisiin tehtäviin olisi riittänyt normaali luku- ja kirjoitustaito.
Tohtorin tutkintoa ei sentään ole toistaiseksi alettu käyttämään signaalina valittaessa työntekijöitä yksinkertaisiin konttoritöihin. En hämmästyisi, vaikka sekin päivä vielä nähtäisiin.
Miksi tohtoriksi?
Jos haluaa ammattitutkijaksi, väitöskirjan tekeminen on triviaali valinta. Tällöin väitöskirjaprojekti tulisi mieltää tutkijan työuran alkutaipaleeksi, josta joku toivon mukaan maksaa säädyllisen korvauksen. Toki voi aina miettiä miten tutkijan työ pärjää vertailussa muihin töihin mielekkyyden/palkan/statuksen yms suhteen. Mutta uravalintana se on yksi muiden joukossa.
Jos sen sijaan on ajatellut kirjoittaa väitöskirjaa muun työn ohella tai apurahalla eikä ole varma jatkosta tohtorinhatun saamisen jälkeen, tilanne on hieman monimutkaisempi. Pitäisi tarkkaan miettiä miksi käyttäisi vuosia sellaisen huomattavan erikoistuneen aihespesifin tiedon omaksumiseen ja tuottamiseen, jota ei ole ajatellut konkreettisesti hyödyntää väitöskirjan valmistuttua. Kyse ei ole enää yleissivistävästä toiminnasta enkä ole varma, olisiko formaalille yleissivistykselle edes valtavaa tarvetta parin opiskeluvuosikymmenen jälkeen. Itseään voi sivistää lukemalla vapaa-ajallaan muutenkin, ilman että lukemisen täytyisi noudattaa opinto-oppaan tai tutkimussuunnitelman määräämää struktuuria.
Tohtorinhattu voi tuntua keinolta erottautua maistereiden ja tradenomien valtavasta armeijasta. Kuten aiemmin totesin, työmarkkinoilla ei toistaiseksi käytetä tohtorintutkintoa signaalina yleisestä työhönkelpaavuudesta. Ei siitä ehkä haittaakaan ole, mutta tuskin juuri hyötyäkään. Tohtorintutkintoa edellytetään lähinnä tutkijanuralla ja hyvä niin. Emme kaipaa enempää koulutusinflaatiota.
Ehkä tohtorinhattu päässä voi rehvakkaasti paistatella kesteillä ja kekkereillä ja erottautua siten korkeakoulutettuja vertaisryhmäläisiään korkeakoulutetumpana. Tämän ei pitäisi kuitenkaan useimmille riittää motivaatioksi väitöskirjaprojektin läpi rämpimiseen.
En ole kuitenkaan erityisen pessimistinen jatko-opiskelun suhteen, vaikka tavoitteet olisivat epämääräisempiäkin. Joillekin homma voi osoittautua mielekkääksi harrastukseksi yhteiskunnan saadessa samalla ilmaista tutkimusta – kaikki voittavat. Väitöskirjaprojektiin ryhtyminen on myös siinä mielessä vähäriskistä, että hommasta luopumisesta kesken kaiken ei juuri sakoteta. Siinä häviää lähinnä siihen mennessä käytetyn ajan eikä sekään mene täysin hukkaan. Eli jos kokee vastustamatonta vetoa akateemisten artikkelien kirjoittelua kohtaan ilman aikomusta tutkijanuralle, niin siitä vaan. Samalla polulla saatan tallustella itsekin, vaikka hieman epäröivin askelin.
Tiellä tohtoriksi 