Kuka minä olen?

Kuva: Pixabay, tekijä spirit111 

Korona-aika on tehnyt minulle hyvää. Käynnistymisvaikeuksien eli menemiseen tottuneen ihmisen nyt-pysytään-muuten-kotona-shokin jälkeen, olen saanut tästä ajasta itse asiassa paljon irti. Voisin jopa sanoa, että olen alkanut rakentamaan itseäni tämän pakollisen pysähtymisen edessä uudelleen. Olen alkanut tekemään matkoja erityisen lähelle, itseeni. Olen huomannut kysyväni hiljaisina hetkinä yhä useammin: Kuka minä olen? Mihin olen menossa? Miksi olen täällä? 

Mitä voit omistaa?

Elämäni merkityksellisimmät suhteet ovat moniulotteisia, luovia ja vähintäänkin aika ajoin haastavia. Ne haastavat katsomaan omaa kehitys- ja kasvupotentiaalia. Ne koettelevat rajoja, pakottavat löytämään ratkaisuja, puskevat kohti muutosta.

Väitöskirjasuhteeni on yksi tällainen merkityksellinen.

Kaikki tietävät ainakin paperilla, että toista ihmistä ei voi omistaa. Omistajuuden voit kuitenkin ottaa omasta itsestäsi, elämästäsi ja oppimisestasi. Jos mitään ei muuta elämässään, on varmaa, että perusarki jatkuu ennallaan. 

Otin täyden omistajuuden väitöskirjastani vasta hiljalleen, vaikka opinto-oikeuden olen saanut vuosia sitten. Omistajuussuhde tutkimustyöhön ei siis syntynyt alkumetreillä, vaikkakin olen suorituskeskeisesti edistänyt väitöskirjatyötäni. Alan vasta nyt ymmärtämään, miksi näin. Olen itsetutkiskelun myötä tunnistanut, että tarvitsen jonkinlaista kaoottisuutta ja haasteellisuutta elämääni. Tasainen, ns. liian helppo elämä ei ole otollisin olotila minulle, vaan sytyn parhaimmilleni, kun saan olla monimutkaisten asioiden ja ilmiöiden äärellä. Väitöskirjaan sukeltaminen ja omistajuuden ottaminen paikkasi kaaoksen puutetta elämässäni. 

Väitöskirjanitutkimukseni on siis yllättäen avannut ovia minuuteeni. Olen ymmärtänyt, että itse asiassa minähän olen aina ollut sitkeä ja periksiantamaton. En ole luovuttanut, olen harjoitellut, mennyt, tehnyt, lopulta toteuttanut ja onnistunut, kun olen vain ottanut sen, omistajuuden asiasta. 

Suorituksia vai uuden luomista?

Tutkimustyö on jatkuvaa oppimista. Tutkimuksen aloittaminen on kuin haparointia pimeässä. On pystyttävä sanomaan, en ymmärrä, en vielä osaa, pelottaa. Voisiko joku laittaa valot päälle? Olen myös ymmärtänyt, että väitöskirjani on ensimmäinen virallinen opintopolkuni, jota en pysty vain suorittamaan läpi. Suorittamaan kursseja ja tenttejä, kirjoittamaan esseitä ja kaiken vaivannäön palkkioksi lopulta saamaan suoritetun tutkintotodistuksen vuosien puurtamisen jälkeen. Minä itse määritän ilmiön, jota tutkin. Minä itse valitsen tutkimusmenetelmät, joilla tutkimuskysymyksiini vastaan. Minä itse luon kokonaisen tutkimukseni. Minulla on vastuu, omistajuus ja toimijuus. Minä olen yhtä kuin tämä prosessi. Minä määritän ja luon, en vain suorita.

Oppiminen ei ole pelkästään päättötodistuksia. Oppiminen on kiihtyviä sydämen lyöntejä, flow-kokemuksia. Epätoivon ja pettymyksen partaalta takaisin tielle kömpimistä. Niitä hetkiä, kun luet tieteellistä artikkelia ja se avautuukin lopulta juuri tänään, vaikka et olisi ymmärtänyt siitä mitään viimeiseen puoleen vuoteen. Oppiminen on tukirakenteita ympärilläsi; vertaistuen antamista ja saamista, yhteisön jäsenenä toimimista, tukea perheeltä ajan saamisen muodossa. Oppiminen on keskustelua ohjaajasi kanssa pohtiessanne episteemisten objektien kehkeytymisen problematiikkaa yhdessä. Oppiminen on tulosta niistä uppoutumisen hetkistä, kun aika ja paikka häviävät. Oppiminen on kuin matka, jonne pääset lähtemään aina, vaikka koko maailma ympäriltäsi olisi suljettu. 

Kuka minä olen?

Minä olen onnellinen ihmisistä ympärilläni. Ihmiset sydämessäni ovat tienviittojani, silloinkin kun en itse vielä ymmärrä kulkevani kohti määränpäätä. Olen onnellinen oppimisen lahjastani. Tiedän, että jatkuva itseänsä uudistaminen on monisäikeisen merkityksellistä, tulevaisuuden tapahtumien rakentamista. Olen luonut itseäni uudelleen väitöskirjanisuhteeni syvenemisen kautta. Oivallan, että ydin minusta on juuri siellä missä sen pitääkin olla juuri nyt.

Lue lisää omistajuudesta oppimisessa:

Hakkarainen, K., Lipponen, L., & Lonka, K. (2004). Tutkiva oppiminen. Järki, tunne ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä.

Advertisement