Jatko-opintoja tehdään Suomen yliopistoissa monenlaisissa elämäntilanteissa ja monenlaisella rahoituspohjalla. Karkeasti luokitellen rahoitustilanteita voisi sanoa olevan kolmenlaisia: tutkijoita jotka työstävät väitöskirjaansa muun palkkatyön ohessa, heitä joiden tutkimusrahoitus perustuu jonkun säätiön myöntämään apurahaan ja yliopiston kanssa solmitun työsopimuksen puitteissa jatko-opintojaan suorittavia. Kuten lienee arvattavaa on tämänlaisessa melko joustavassa mallissa hyötynsä, mutta myös haittapuolensa.
Muun työn ohessa jatko-opintojaan suorittavilla saattaa olla taloudellisesti turvattu asema, mutta vähänlaisesti aikaa osallistua esimerkiksi oppiaineensa tutkijaseminaareihin tai muuhun akateemiseen elämään. Apurahalla jatko-opintojaan tekevien apuraha saattaa olla katkolla useampaan kertaan väitöskirjaprosessin aikana, eikä heillä ole kaikkea työsuhteen tuomaa turvaa. Työsuhteessa opintojaan suorittavan tohtorikoulutettavan asema on monella tapaa turvatuin ja vakain – toisaalta työsopimukseen sisältyvä (sinänsä arvokas) opetusvelvoite ja oletus osallistua aktiivisesti oppiaineen elämään saattavat viedä tutkimukselta rajattuja tunteja ja hankaloittaa väitöskirjan valmistumista suunnitellussa aikataulussa.
Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään – suoritan jatko-opintojani tutkimusprojektin palkkaamana tutkijana, työsuhteessa yliopistoon. Tämä on monella tapaa ollut otollinen ja optimaalinen tilanne tohtoriopintojen työstämiseen. Vakaa tutkimusrahoitus neljäksi vuodeksi säästää aikaa ja hermoja loputtomalta apurahahakemusten kirjoitusrumbalta ja rahoituksen epävarmuuden tuovalta kalvavalta epävarmuudelta. Mahdollisuus keskittyä täysipäiväisesti oman tutkimuksen tekemiseen on tuntunut arvokkaalta.
Toisaalta merkittävä osa omaa tietäni kohti tohtorinarvoa on ollut myös työryhmätyöskentely. Omassa oppiaineessani (antropologia) tutkimus on perinteisesti ollut yksilötyöskentelyä, jossa jokaisella tutkijalla on oma projektinsa ja erikoisosaamisensa. Tutkimusryhmä on kuitenkin tuonut minulle hienon oppiainetta pienemmän työyhteisön, jonka roolia työssäjaksamisen suhteen ei varmaan voine liioitella. Toki joillekkin tutkijoille kammioon eristäytyminen sopii hyvin, mutta väitän että suurin osa myös meistä viihtyy parhaiten voidessaan keskustella tekemisestään aktiivisesti kollegoiden kanssa.
Aiemmin mainitsemani opetusvelvollisuus on ollut myös positiivinen kokemus – vaikka ilman opetukseen käyttämiäni tunteja väitöskirjani olisi varmasti paljon lähempänä valmistumista, on osallistuminen oppiaineeni opetustyöhön myös antanut paljon. Usein tutkimansa asian sisäistää itsekin paremmin kun sen joutuu avaamaan ja selventämään perustutkinto-opiskelijoille ilman erityisalan jargonia. Näen myös tutkimuksen ja opetuksen laajemmin toisiaan tukevina – paras opetus perustuu tuoreelle tutkimukselle, ja toisaalta säännöllinen opetustyö kannustaa tutkijaa miettimään miten tutkimuksesta kommunikoidaan laajemmalle yleisölle.
Nyt neljävuotinen työsopimukseni on lähenemässä loppuaan ja väitöskirjani valmistuminen on kuitenkin vielä noin vuoden työpanoksen päässä. Olen siis siirtymässä työsuhteen tuomasta suhteellisesta turvasta ja mahdollisuudesta keskittyä tutkimukseen huomattavasti prekaarimpaan ja epävarmempaan asemaan. Olenkin tämän viimeisen vuoden aikana käyttänyt tuntitolkulla tutkimusaikaani hakeakseni säätiöiltä työskentelyapurahaa väitöskirjani loppuunsaattamiseen – tähän mennessä olen hakenut vuoden aikana kuutta eri apurahaa. Kun jokainen hakemus vaatii omanlaisensa dokumentit ja painotukset, voitte vain kuvitella kuinka paljon aikaa tähän on haaskautunut tutkimustyön sijasta. Toistaiseksi asemani väitöskirjatyöni loppuvaiheessa on auki – on täysin mahdollista että siirryn välillä vitsaillen Suomen suurimmaksi tutkimusrahoittajaksi kutsutun KELA:n rahoitukselle. Tutkimus työttömyyskorvauksella on yllättävänkin laaja ilmiö pätkätöitä teettävässä ja yhä epävarmemmaksi muuttuvassa yliopistomaailmassa. On kuitenkin selvää, että tämä ei ole toivottava tilanne tutkijan tai yliopistoyhteisön kannalta.
Samuli Lähteenaho
Tiellä tohtoriksi 