Minun, kuten varmasti monen muunkin yli nelikymppisen tohtoriopiskelijan, tietä tohtoriksi määrittää jatko-opintojen rinnalla kulkeva työura, palkkatyö yliopiston ulkopuolella. Väitöskirjan kirjoittaminen ja jatko-opintoihin kuuluvien kurssien suorittaminen etenevät silloin, kun palkkatyö sen sallii. Eli käytännössä iltamyöhällä ja loma-aikoina. Väitöskirjahanke etenee näin ollen nykäyksittäin ja kovin vaihtelevalla tahdilla.
Palkkatyö ei toki ole ainoa matkantekoa hidastava tai mutkistava asia. Tässä kohtaa elämää voisi kuvitella, että ruuhkavuodet alkavat helpottaa ja omille harrastuksille olisi taas enemmän aikaa. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Isommat lapset eivät näköjään vie yhtään vähemmän aikaa kuin pienemmätkään. Sitten taas, kun lapset ovat niin isoja, etteivät oikeasti tarvitse vanhempiaan tässä määrin, taitaisi väitöskirjan tekokin olla jo vähän turhan myöhäistä. Sitä aikaa on siis turha odotella.
On tässä tilanteessa puolensakin. Opiskelu johdattaa ihan muihin sfääreihin pois arjen, omien työtehtävien sekä työyhteisön paineista ja pulmista. Kun opintojen äärelle aina lopulta pääsee asettumaan, on työskentely jotenkin mutkattomampaa ja tehokkaampaa kuin muinoin maisteriopintovaiheessa. Tai sitten asiaan suhtautuu nyt toisin: työltä tämä ei tunnu ollenkaan, ainakin kun vertailukohtana on se oma palkkatyö.
Aina ei osu
Vaikka kaikki jatko-opintoihin kuuluvat opinnot eivät sisällöllisesti välttämättä osu aina maaliinsa, on kurssien suorittaminen etenkin näin korona-aikaan ollut varsin sujuvaa ja niiden valinta vähän hupaisaakin. Mikä tahansa tutkintovaatimuksiin sopiva kurssi on hyvä kurssi, jos se on aikataulullisesti mahdutettavissa työaikoihin ja muuhun elämään. Mikäli kurssi on suoritettavissa etänä eikä siinä ole aikaan sidottua opetusta, kyseessä on aina vain parempi kurssi. Itsenäisesti suoritettavat kurssitehtävät ryhmätöiden sijaan – napakymppi! Kurssien aihe ei siis aina kuulu valintakriteerien joukkoon. Tämä on tarkoittanut osallistumista sellaisillekin kursseille, joille ei muutoin ikipäivänä kuvittelisi osallistuvansa. (Enkä tietenkään puhu nyt tästä kyseisestä kurssista, jonka kurssivaatimuksiin tämä blogikirjoitus kuuluu…) Niiden merkitys tutkijana ja asiantuntijana kasvamiselle on toki välillä vähän mietityttänyt (”onko järkeä käyttää aikaa juuri tähän?”), mutta opintopiste on opintopiste jatko-opinnoissakin. Ja on toki todettava, että monesti kurssien anti on lopulta yllättänyt myönteisesti.
Mitä sitten tapahtuu?
Kun työura on jatkunut jo pitkään, ei välttämättä tarvitse kantaa suurta huolta siitä, mitä tapahtuu matkan määränpäässä, tavoitteen saavuttamisen jälkeen. Silloin ei nimittäin välttämättä tapahdu työuran kannalta mitään sen kummempaa. Toisin kuin monen nuoren tutkijan kohdalla, valmis jatkotutkinto ei aina johda selkeään siirtymään tai isompaan muutokseen työelämässä. Eikä tarvitsekaan.
Uskon, että oma urani jatkuu varsin ennakoidusti nykyisen työnantajan leivissä, vaikka on kai sekin tietysti mahdollista, että tutkinnon myötä avautuu ihan uusia ovia. Sitä en itse kuitenkaan tässä kohtaa juuri ajattele. Odotukset ja paineet liittyvät enemmänkin siihen, että jatko-opintojen myötä kertyvää osaamista pitäisi jotenkin osata siirtää käytäntöön: työn, työyhteisön tai työelämän käytäntöjen kehittämiseen laajemminkin. Tai omaan puheeseen ja toimintaan nyt ainakin. Sen lisäksi, että tavoitteen saavuttaminen on merkityksellistä itsessään, tehdyn työn olisi hyvä näkyä arjessa, suhteessa muihin ja yhteiseen maailmaamme.
Joustavaa ohjausta
Tieni tohtoriksi olisi taatusti kuoppaisempi ilman hyvää yhteistyötä ja keskusteluyhteyttä ohjaajien kanssa. Omien ohjaajieni tuki matkan varrella on ollut kannustavaa ja yhteydenpito mutkattoman sujuvaa. Ohjauksen keinot ja työtavat näyttävät muotoutuvan erilaisissa tilanteissa ja olosuhteissa olevien opiskelijoiden tarpeiden mukaan. Ajattelen, että kaiken tämän merkitystä ei voi liikaa korostaa. Erityistä arvoa sillä on juuri meille, jotka emme kuulu nuorten päätoimisten ja kokopäiväisten jatko-opiskelijoiden joukkoon, mutta jotka siitä huolimatta puuskutamme kukin tavoillamme kohti määränpäätä.
Tiellä tohtoriksi 