Opettajasta tutkijaksi työn ohella

Olen taustaltani luokanopettaja sekä historian ja yhteiskuntaopin aineenopettaja. Luokanopettajakoulutus on moneen muuhun akateemiseen koulutukseen verrattuna hyvin ammattiorientoitunut, ja suurin osa opiskelijoista päätyy opettajiksi kouluihin jättäen yliopiston lopullisesti taakseen. Näin olin myös itse ajatellut, kunnes pro gradu -tutkielmaani viimeistellessäni mieleeni tuli ajatus mahdollisista jatko-opinnoista. Sain ajatukselleni tukea pro gradu -ohjaajaltani ja päädyin lopulta hakemaan jatko-opiskelupaikkaa. Kiinnostukseni kohdistui kuitenkin erityisesti tutkimusaiheeseeni kouludemokratiaan, eikä niinkään jatko-opintoihin ja akateemiseen työuraan. Päädyinkin siihen, että aloitin jatko-opinnot ja väitöskirjani tekemisen opettajan työni ohella. Varsinkin opettajauran alkuvaiheessa aikaa ja voimia opintojen ja väitöskirja-artikkeleiden tekemiseen oli hyvin niukasti. Säännöllisesti pidettyjen jatkokoulutusseminaarien avulla yhteys akateemiseen maailmaan kuitenkin säilyi ja tutkimusaiheeseeni liittyvät asiat pysyivät mielessä, vaikka aikaa ei artikkelin kirjoittamiseen ollutkaan.

Jälkikäteen olen huomannut, että vaikka ajan ja jaksamisen suhteen tilanne ei työn ohella tutkimusta tehdessä ollut optimaalinen, oli tilanteessa myös hyviä puolia. Kun omaa tutkimusta teki opettajan työn ohella, kontakti kouluarkeen säilyi hyvin vahvana. Uusia kouludemokratiaan liittyneitä ajatuksia tai käytänteitä pystyi peilaamaan heti kouluarkeen ja käytäntöön. Joitain ideoita pystyi jopa testaamaan heti tuoreeltaan ilman varsinaista tutkimusasetelmaa. Uskonkin, että opettajana toimiminen on vahvistanut myös ammattitaitoani tutkijana, kun ymmärrys kouluarjen realiteeteista ja oppimisen monimuotoisuudesta on vahvistunut käytännön työn kautta.

Tällä hetkellä olen opintovapaalla ja työstän väitöskirjaani apurahalla. Olen nauttinut suuresti, kun olen pystynyt keskittymään vain tutkimuksen tekemiseen ja opintojen suorittamiseen. Samalla olen kuitenkin tyytyväinen, kun olen saanut aikaisemmin tehdä tutkimustani rauhassa ja kiinteässä kontaktissa koulumaailmaan. Väitöskirjan tekeminen monen vuoden ajan ensin työn ohella ja sitten vuoden verran täysipäiväisesti on sopinut itselleni erinomaisesti. Matkan varrella olen saanut kasvaa ja kehittyä ihmisenä, kasvattajana ja tutkijana. Ymmärrän toki, että kaikkien kohdalla tilanne ei ole sama, sillä esimerkiksi tutkimusaihe, tieteenala ja elämäntilanne vaikuttavat asiaan hyvin paljon. Samaan määränpäähän pääsee monen eri reitin kautta.  

Viime vuosina jatko-opiskelupaikan saaminen on vaikeutunut ja yliopistot yrittävät saada sisään päässeet jatko-opiskelijat valmistumaan mahdollisimman nopeasti. Mielestäni olisi kuitenkin toivottavaa, että jatko-opintojen suorittaminen olisi myös tulevaisuudessa mahdollista tehdä työn ohella. Erityisesti juuri kasvatusala hyötyy siitä, että osa tieteenalan tutkijoista on ihmisiä, jotka tekevät paluun yliopistolle vietettyään aikaa ensin koulumaailmassa. Tällaiset tutkijat haluavat usein ratkaista jotain kouluun liittyvää ongelmaa, johon ovat omassa työssään törmänneet. Yliopiston näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että kaikki jatko-opiskelijat eivät valmistu nopeasti neljässä vuodessa. Hitaamman valmistumistahdin vastalahjana yliopisto saa kuitenkin asiantuntemusta ja vahvan linkin ympäröivään yhteiskuntaan ja koulumaailmaan. Yhteiskunnan kannalta merkitystä ei ole edes sillä, mitä tuore tohtori tekee valmistumisensa jälkeen. Koulumaailmaan palaava tohtori vie kouluarkeen mukanaan tuoretta asiantuntemusta, ja yliopistolle jäävä opettajataustainen tutkija tuo akateemiseen maailmaan käytännön koulukokemusta ja pedagogista osaamista. Molemmille on tarvetta.     

Mikko Tujula

Kuva: Kurt Deiner