Tohtoriksi, kai? Ajatuksia rahoituksesta, jaksamisesta ja motivaatiosta

Kun päätin tarttua jatko-opintojen haasteeseen, ajattelin minulla olevan melko realistinen käsitys siitä, mitä oli luvassa. Minulla oli joitakin tuttuja, jotka kulkivat tohtoriksi suuntaavaa kiemurtelevaa polkua eteenpäin, ja olin parin vuoden ajan saanut seurata vierestä heidän kohdalleen osumia haasteita – toki ilojakin, joskin juuri erilaiset haasteet näyttäytyivät leimallisina tohtorikoulutukselle. Erityisesti rahoitushuolet tuntuivat olevan monilla jatkuvasti mielen päällä, sillä vain harvaa oli onnistanut saamaan itselleen esimerkiksi palkallinen tohtorikoulutettavan paikka ja siten turvata toimeentulonsa muutamaksi vuodeksi. Halusin kuitenkin samaa, vaikka koetinkin parhaani mukaan edeltävästi miettiä, kestäisinkö sen kaiken stressin, mitä esimerkiksi jatkuvaan kilpailuun tutkimusrahoituksesta liittyy. Entä jos en saisikaan rahoitusta; kuinka kauan jaksaisin yrittää?

Tohtorihaaveet kaatuu ja nousee taas, mutta epävarmuus pysyy

Olin jo perustutkintovaiheessa lähtenyt gradun tekoon mahdolliset jatko-opinnot mielessäni, mutta graduprosessi olikin monella tapaa suuri pettymys: se liittyi paljolti puutteelliseen ohjaukseen, johon en kuitenkaan silloin osannut hakea muutosta. Gradua pakertaessa ehdinkin jo luopua jatko-opintohaaveistani, mutta maisteriksi valmistumisen jälkeinen ajan kuluminen alkoikin loiventaa gradun tekemiseen liittynyttä harmitusta. Jo kertaalleen haudatut haaveet tohtoriksi opiskelemisesta alkoivat nousta takaisin pintaan. Olin maisteriksi valmistumisen jälkeen innostunut kovasti uudesta aiheesta, joka oli jotain ihan muuta, kuin mihin olin perustutkintoni aikana keskittynyt, ja halusin nyt syventyä siihen tutkimuksen saralla. Halusin koettaa onneani ja katsoa, miten pitkälle pääsisin.

Nyt päätöksestä aloittaa jatko-opinnot on kulunut muutama vuosi ja toinen vuosi väitöskirjatutkijana lähenee loppuaan, mutta varmuus päämäärän saavuttamisesta eli tohtoriksi valmistumisesta ei ole erityisesti vahvistunut. Ei, vaikka kokemusta rahoitushauista, konferensseista ja ensimmäisen artikkelin julkaisuprosessista on tarttunut mukaan. Niin epävarma ympäristö koko akateeminen maailma erityisesti rahoituskuvioineen, mutta myös mielenterveyden ylläpitoon liittyvine erityispiirteineen on. Erilaiset henkistä jaksamista uhkaavat ongelmat, kuten alituinen riittämättömyyden tunne, ovat jatko-opiskelijoiden keskuudessa valitettavan yleisiä – myös minulle tutuksi tulleita.

Väitöskirjaprojekti ei ole kaikki kaikessa

Väitöskirjaprosessin aikana on syytä muistuttaa itseään aika ajoin siitä, ettei mikään projekti, väitöskirjakaan, ole oman mielenterveyden uhraamisen arvoinen. On tärkeää, ettei koko identiteetti rakennu tutkijuuden varaan, ja että elämässä on myös muuta tekemistä – erityisesti sellaista, joka tuottaa itselle välitöntä mielihyvää. Toki myös itse väitöskirjan parissa voi kokea mielihyvän ja onnistumisen tunteita, mutta niitä edeltää usein pitkäjänteinen, ehkä vuosiakin kestänyt työ. Sen vuoksi rinnalle tarvitaan muutakin mielekästä toimintaa; mieluiten sellaista josta saa nopeammilla aikaväleillä konkreettisia kokemuksia asioiden valmistumisesta ja onnistumisesta.

Tietenkään mikään ei muutenkaan ole elämässä varmaa, ja esimerkiksi työnhaku myös akateemisen maailman ulkopuolella on pitkittyessään varsin raastava prosessi. Akatemia on kuitenkin alkanut näyttäytyä erityisen epävarmalta ympäristöltä pätkäprojekteineen ja -rahoituksineen, joista välttämättä ahkerinkaan tutkija ei pääse koskaan nauttimaan. Alallani vain harvat saavat työskennellä väitöskirjansa parissa rahoitettuna useamman vuoden yhtä mittaa. Omallakin kohdallani tutkimuksen teko on ollut tähän mennessä pätkittäistä. Tällä hetkellä olen kuitenkin sikäli onnekkaassa asemassa, että työskentelen paraikaa vuoden mittaisella apurahalla. Silti väitöskirjaprojektin eteneminen nyt kuluvan apurahakauden päättymisen jälkeen oli mielessä jo siinä vaiheessa, kun tieto myönnetystä apurahasta minut saavutti.

Olen kokeillut myös väitöskirjan edistämistä töiden ohella, mutta sitä en suosittele kenellekään. Pidemmän päälle työkuormitus tällaisesta yhdistelmästä on monille liikaa. Lisäksi väitöskirjan parissa vietetty aika on pois vapaa-ajasta, jota ehkä muuten viettäisi esimerkiksi läheistensä kanssa. Töiden ohella väitöskirjaan liittyviä tehtäviä pakertaessa koin voimavarojeni olleen toisinaan aivan loppuun käytettyjä. Olenkin kiitollinen siitä, että tähän kuluneeseen vajaaseen pariin vuoteen olen onnistunut saamaan myös jo pari apurahaa niin, ettei omaa jaksamista ole tarvinnut venyttää loputtomiin.

Syitä jatkaa tohtoriksi suuntaavalla tiellä

Tämän kaiken ohella on tietenkin myös merkittäviä syitä sille, miksi kuitenkin olen motivoitunut väitöskirjan työstämiseen. Haluan tietää ja ymmärtää lisää sekä kasvattaa omaa asiantuntijuuttani. Vaikka saan jatkuvasti piiskata itseäni keskittymään esimerkiksi kirjoitustöihin tai tutkimuskirjallisuuden lukemiseen kaiken nykymaailman tarjoamien aistivirikkeiden yrittäessä valjastaa huomioni, nautin siitä, että saan syventyä aiheisiin, jotka kiinnostavat minua ainakin tällä hetkellä ehkä eniten maailmassa. Erityisen antoisaa tutkimustyö on silloin, kun siitä pääsee keskustelemaan muiden vastaavista aiheista kiinnostuneiden kanssa. Voimia tutkimustyöhön saankin erityisesti vertaisiltani: olen monessa yhteydessä kokenut, että minun ja etenkin muiden väitöskirjatutkijoiden välillä on kollegiaalisuutta, joka on lämminhenkistä ja omaa jaksamistani kannattelevaa.

Kuva: Ria Sopala, Pixabay