Olin kirjoittanut kolme päivää tekstiä, jota olin aiemmin kirjoittanut monta kuukautta. Nyt olin kirjoittanut tekstin uudelleen, rakentanut uuden teorian ja käynyt yli 500 kertomusversiota uudelleen läpi ja jaotellut ne uusiin kategorioihin. Takapuolessa oli satulatuolin muoto ja neljäs lannenikama kihelmöi. Jätin kirjoituksen viimeistä kertaa lepäämään ennen lähetys-napin painallusta.
Lähdin lenkille nappikuulokkeiden kanssa. Roskiksen luona selailin Youtuben minulle tarjoamia juttuja, sillä puhelimenihan tietää kaikki kiinnostukseni ja tarpeeni. Sieltä tupsahti Jyrki Rossin psykologian luento: Ongelmanratkaisu ja luovuus. Lähdin rivakkaan kulkuun. Rossi puhui. Tajuntani läpi kulki koko tähänastinen tieteen tekemisen tapani, väitöskirjatyö, jossa oli monta ongelmanratkaisukohtaa. Rossi esitteli heuristiikkaa, joka tulee sanasta ”heureka” eli ”löysin”, joka on tuttu sana tutkimisen tiellä. Rossin ääni tahditti ajatuksiani ja sovelsin kuulemaani, sillä
yritys ja erehdys olivat kahden ensimmäisen vuoden toimintatapani. Olisiko ollut muuta vaihtoehtoa, en osaa sanoa. Aina, kun olen ollut kurssilla ja oppinut uusia asioita, olen ajatellut: jos tämän olisin tiennyt, en olisi joutunut tekemään sitäkään virhettä. En tiedä, onko näin? Olisipa ollut jokin pätevä
nyrkkisääntö, niin olisin voinut säästyä monelta turhalta työltä. Vai onko tieteen tekemisessä mitään nyrkkisääntöjä? Onko peukalotuntumaa? Paras ohje on ollut: voit tehdä väitöskirjan, jos pystyt siihen. Olen tietysti kuvitellut kykeneväni, mutta en tiennyt, että yhden artikkelin kirjoitustyö kestää mahdollisesti 9 kuukautta ja sitä arvioidaan lehdessä toiset 9 kuukautta. Toinen nyrkkisääntö on ollut: luota itseesi. En luottanut alussa, en uskaltanut luottaa. Vasta ehkä nyt olen luottanut, kun aloin tehdä
systemaattista vaihtoehtojen listausta. Kun kirjoitin, opin tekemään luonnostelua. Siinä oli vaihtoehdot näkyvillä yhdellä aa-nelosella, joka johti uusiin valintoihin. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut, luonnostellut ja kuulostellut, ollut reflektiivinen ja proaktiivinen. Palapelissä kootaan aluksi reunat, sitten yksityiskohtiin. Nyt, kun olen niin porautunut yhteen aiheeseen ja liian syvällä siinä, haluaisin päästä
taaksepäin työstämisen vaiheeseen. Mitä? Siis jos hukkaa avaimensa, kannattaa muistella, missä on viimeksi ollut avaimet kädessään. Luin äskettäin ihan ensimmäisiä suunnitelmiani ja ne olivat selkeitä ja loogisia. Miten pääsen takaisin sinne, loogisuuteen ja selkeyteen?
Yrittänyttä ei laiteta, on vanha suomalainen heuristinen sanonta. Laiteta? Se tarkoittaa moittimista. Yrittänyttä ei moitita. Aina kannattaa yrittää ratkaista eteen tulevia ongelmia. Persoonallisuus vaikuttaa ihmisen ongelmanratkaisutaidoissa. Minä pidän omaa yrittämistäni ihmeenä, sillä olen tyyppinä spontaani, impulsiivinen ja suurpiirteinen. Nämä eivät kai ole tyypillisiä tohtoriopiskelijan piirteitä? Vai voisiko olla? Suurpiirteisyydestä voi olla hyötyä, kun pitää tiivistää ja tiivistää, siinä ikään kuin pyöristää suurimmat piirteet esiin. Ongelmanratkaisijana impulsiivinen valitsee innoissaan aina ensimmäisen ratkaisun, Rossi lausuu. En minä sellainen ole! Olen oppinut kaivelemaan joka kiven alta uusia vastauksia. Spontaanius näkyy minussa monella myönteiselläkin tavalla. Kun löydän mielenkiintoisen kirjan tai artikkelin, hankin sen heti. Kaikki Pirkanmaan kirjastot ovat kuljettaneet minulle kaiken, mitä olen halunnut. Soitan tutkijakaverilleni. Innostun! Keksin, heureka!
Tulen tienhaaraan. Valitsen pidemmän reitin, joka kestää 45 minuuttia. Tienhaarojakin on ollut. Jos valitsen tuon tien, mikään ei mene samalla tavalla kuin jos olisin valinnut tuon toisen tien. Mistä tiedän, että valitsin oikein? En saa koskaan tietää, koska en mennyt sitä toista tietä. Se tienhaara, jossa lukee: ”jatkan väitöskirjaa” ja ”en jatka väitöskirjaa”, on tullut vastaan muutaman kerran. Olen valinnut ”jatkan”-tien.
Tulen kotiin ja jatkan siitä, mihin jäin: painan ”lähetä”.
Tuula Stenius
Tutkijan omat sivut: http://www.tuulius.com
Tiellä tohtoriksi 