Heuristiikkaa lenkkipolulla

Olin kirjoittanut kolme päivää tekstiä, jota olin aiemmin kirjoittanut monta kuukautta. Nyt olin kirjoittanut tekstin uudelleen, rakentanut uuden teorian ja käynyt yli 500 kertomusversiota uudelleen läpi ja jaotellut ne uusiin kategorioihin. Takapuolessa oli satulatuolin muoto ja neljäs lannenikama kihelmöi. Jätin kirjoituksen viimeistä kertaa lepäämään ennen lähetys-napin painallusta.

Kuva: Tuula Stenius

Lähdin lenkille nappikuulokkeiden kanssa. Roskiksen luona selailin Youtuben minulle tarjoamia juttuja, sillä puhelimenihan tietää kaikki kiinnostukseni ja tarpeeni. Sieltä tupsahti Jyrki Rossin psykologian luento: Ongelmanratkaisu ja luovuus. Lähdin rivakkaan kulkuun. Rossi puhui. Tajuntani läpi kulki koko tähänastinen tieteen tekemisen tapani, väitöskirjatyö, jossa oli monta ongelmanratkaisukohtaa. Rossi esitteli heuristiikkaa, joka tulee sanasta ”heureka” eli ”löysin”, joka on tuttu sana tutkimisen tiellä.  Rossin ääni tahditti ajatuksiani ja sovelsin kuulemaani, sillä

yritys ja erehdys olivat kahden ensimmäisen vuoden toimintatapani. Olisiko ollut muuta vaihtoehtoa, en osaa sanoa. Aina, kun olen ollut kurssilla ja oppinut uusia asioita, olen ajatellut: jos tämän olisin tiennyt, en olisi joutunut tekemään sitäkään virhettä. En tiedä, onko näin? Olisipa ollut jokin pätevä

nyrkkisääntö, niin olisin voinut säästyä monelta turhalta työltä. Vai onko tieteen tekemisessä mitään nyrkkisääntöjä? Onko peukalotuntumaa? Paras ohje on ollut: voit tehdä väitöskirjan, jos pystyt siihen. Olen tietysti kuvitellut kykeneväni, mutta en tiennyt, että yhden artikkelin kirjoitustyö kestää mahdollisesti 9 kuukautta ja sitä arvioidaan lehdessä toiset 9 kuukautta. Toinen nyrkkisääntö on ollut: luota itseesi. En luottanut alussa, en uskaltanut luottaa. Vasta ehkä nyt olen luottanut, kun aloin tehdä

systemaattista vaihtoehtojen listausta. Kun kirjoitin, opin tekemään luonnostelua. Siinä oli vaihtoehdot näkyvillä yhdellä aa-nelosella, joka johti uusiin valintoihin. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut, luonnostellut ja kuulostellut, ollut reflektiivinen ja proaktiivinen. Palapelissä kootaan aluksi reunat, sitten yksityiskohtiin. Nyt, kun olen niin porautunut yhteen aiheeseen ja liian syvällä siinä, haluaisin päästä

taaksepäin työstämisen vaiheeseen. Mitä? Siis jos hukkaa avaimensa, kannattaa muistella, missä on viimeksi ollut avaimet kädessään. Luin äskettäin ihan ensimmäisiä suunnitelmiani ja ne olivat selkeitä ja loogisia. Miten pääsen takaisin sinne, loogisuuteen ja selkeyteen?  

Yrittänyttä ei laiteta, on vanha suomalainen heuristinen sanonta. Laiteta? Se tarkoittaa moittimista. Yrittänyttä ei moitita. Aina kannattaa yrittää ratkaista eteen tulevia ongelmia. Persoonallisuus vaikuttaa ihmisen ongelmanratkaisutaidoissa. Minä pidän omaa yrittämistäni ihmeenä, sillä olen tyyppinä spontaani, impulsiivinen ja suurpiirteinen. Nämä eivät kai ole tyypillisiä tohtoriopiskelijan piirteitä? Vai voisiko olla? Suurpiirteisyydestä voi olla hyötyä, kun pitää tiivistää ja tiivistää, siinä ikään kuin pyöristää suurimmat piirteet esiin. Ongelmanratkaisijana impulsiivinen valitsee innoissaan aina ensimmäisen ratkaisun, Rossi lausuu. En minä sellainen ole! Olen oppinut kaivelemaan joka kiven alta uusia vastauksia. Spontaanius näkyy minussa monella myönteiselläkin tavalla. Kun löydän mielenkiintoisen kirjan tai artikkelin, hankin sen heti. Kaikki Pirkanmaan kirjastot ovat kuljettaneet minulle kaiken, mitä olen halunnut. Soitan tutkijakaverilleni. Innostun! Keksin, heureka!

Kumman tien valitset? Kuva: Pixabay.

Tulen tienhaaraan. Valitsen pidemmän reitin, joka kestää 45 minuuttia. Tienhaarojakin on ollut. Jos valitsen tuon tien, mikään ei mene samalla tavalla kuin jos olisin valinnut tuon toisen tien. Mistä tiedän, että valitsin oikein? En saa koskaan tietää, koska en mennyt sitä toista tietä. Se tienhaara, jossa lukee: ”jatkan väitöskirjaa” ja ”en jatka väitöskirjaa”, on tullut vastaan muutaman kerran. Olen valinnut ”jatkan”-tien.

Tulen kotiin ja jatkan siitä, mihin jäin: painan ”lähetä”.

Tuula Stenius
Tutkijan omat sivut: http://www.tuulius.com

Puolimatkan krouvissa tohtorin tiellä

Moni meistä ajattelee, että tohtorin arvon saavuttaminen on valtavien ponnistelujen takana ja vaatii monien vuosien työskentelyä tieteen parissa. Pelkkä ajatus tohtorin tutkinnosta saattaa tuntua niin utopistiselta, ettei siitä uskalla edes unelmoida tai asettaa sitä tavoitteekseen. Jos tohtorin tutkinto tuntuu liian työläältä ja kaukaiselta, miksi ei asettaisi päämäärää puoleen väliin ja suorittaisi lisensiaatin tutkintoa?

Unelmista totta

Oikeustieteellisen perustutkinnon suorittamisen jälkeen olin joitakin vuosia työelämässä ennen kuin päädyin aloittamaan työn ohessa tieteellisen oikeustieteen lisensiaatin tutkintoa. Suoritin tentit ja tarvittavat luennot nopeassa tahdissa, mutta lisensiaattitutkimuksen kirjoittaminen jäi roikkumaan ruuhkavuosien aikana. Päivät kuluivat töissä, illat ja vapaa-aika lasten parissa. Ajatuksissa tutkinnon loppuun suorittaminen oli koko ajan. Viimein tänä vuonna päätin, että nyt on koittanut aika suorittaa jatko-opiskeluprojektini loppuun. Tällä välillä tutkintorakenne oli ehtinyt muuttua sen verran, että joudun suorittamaan joitakin ylimääräisiä opintopisteitä, vaikka ”aikoinaan” kaikki tentit ja luennot olivat jo koossa. Ajattelin, ettei oppi ojaan kaada ja otin uudet velvollisuudet hyvillä mielin vastaan mukaan lukien tämän verkkokirjoittamisen kurssin.

Hyvä varasuunnitelma

Lisensiaatin tutkinto on ollut minulle aina varasuunnitelma B. Valmistuin lama-aikaan ja ajattelin, että on hyvä olla jotakin järkevää ja hyödyllistä tekemistä takataskussa, jos määräaikaisia työsuhteita ei jatketa. Työurallani on töitä riittänyt, työttömyydestä ei ole tarvinnut kärsiä. Olen saanut olla vakituisessa työssä ja varasuunnitelmaa B ei ole siten tarvinnut varsinaisesti koskaan ottaa käyttöön. Opiskelu on ollut siten enemmän harrastus kuin työ. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin unelmoinut siitä, että voisin vielä joskus kokopäiväisesti opiskella, lukea muiden kirjoittamia väitöskirjoja, opiskella hiljaisessa kirjastossa ja olla päätoiminen tutkija.

Unelmista totta

Tuntuu todella hyvältä, kun voin kohta pitää muutamien kuukausien tauon päivätyöstäni ja alkaa kokopäiväiseksi jatko-opiskelijaksi. Omalla kohtaa onkin kyse erityisen pitkäaikaisen tavoitteen saavuttamisesta. Matka on ollut hyvin pitkä, siihen on kulunut niin monia vuosia, että olisin ehtinyt tehdä monta väitöskirjaakin. Tämä aika on ollut täynnä monella muulla tapaa hyvin täyttä elämää. Nyt on tullut B-suunnitelman vuoro.

Tilastoista saadun tiedon perusteella lisensiaatin tutkinnon suorittamiseen on arvioitu kuluvan kaksi vuotta. Pääsen itsekin lähelle kahden vuoden suoritusaikaa, jos tämä tutkinnon suorittamiseen käytetty aika osataan laskea oikein. Suoritin vaadittavat tentit noin vuodessa siitä, kun aloitin opinnot. Sen jälkeen tuli pitkä vuosia kestävä tauko opiskeluihin, jolloin kävin lähinnä harrastusmielessä kuuntelemassa yliopistolla seminaareja. Toinen ja viimeinen tutkintoni suorittamiseen käytetty vuosi on alkanut kulua tänä syksynä. Vuoden aikana tavoitteeni suorittaa tutkintouudistuksen vaatimat opintopisteet ja kirjoittaa lisensiaattitutkimuksen kirjoitustyö.

Nälkä kasvaa syödessä

Mitä sitten, jos saan toteutettua tämän B-suunnitelmani? Sen jälkeen minulla ei ole enää mitään itsenäistä ja omaa varasuunnitelmaa työuraani liittyen. Olenko tyhjän päällä, katoaako vireillä olleen lisensiaatin tutkinnon synnyttämä turvallisuuden tunne ajatuksistani? Vai huokaanko helpotuksesta, että yksi iso taakka on poissa harteilta? Kun saavutan tämän puolivälin krouvin, on minun krouvissa pysähdyttävä tarkastelemaan pitkän aikavälin suunnitelmaani. Minun on arvioitava riittääkö tämä oikeustieteen opiskelu vai jatkanko matkaani eteenpäin tieteellisellä uralla. Onko aloitettava jo suunnittelemaan eläkepäiviksi pitkäkestoista opiskeluprojektia? Väitetään, että ikuinen opiskelu pitää aivot virkeänä ja kenties antaa siten lisää elinvuosia.

Välipysäkki – päätepysäkki

Oikeustieteellisen lisensiaatin tutkintoa on pidetty oikeustieteen tohtorin välitutkintona. Aikaisemmin ei juuri kukaan väitellyt oikeustieteen tohtoriksi suorittamatta lisensiaatin tutkintoa. Nykyisin moni väittelee suoraan tohtoriksi ilman lisensiaatin tutkintoa. Jos tohtorintutkinto tuntuu liian suurelta haasteelta, kannattaa suoritus jakaa kahteen osaan ja edetä määränpäähän välipysäkin kautta.  

Mielestäni oikeustieteen lisensiaatin tutkinto on hyödyllinen välitavoite tai hyvä itsenäinen päätepysäkki tieteellisille jatko-opinnoille. Tutkinto antaa hyvän pohjan oikeustieteen tohtorin tutkinnolle ja se on yksi keino erottautua perusopinnon suorittaneista ennen kuin on saavuttanut tohtorin tutkinnon. Oikeustieteen lisensiaatin tutkinto on myös hyvä mahdollisuus pätevöityä ammatillisesti, se on hyvä juristien tieteellinen ammattitutkinto.

Oma kuninkuusmatka

Ihmisten ja heidän elämäntilanteensa ovat hyvin erilaisia. Aivan kuten kestävyysjuoksussakin jotkut ihmiset juoksevat maratoneja, mutta osa juoksijoista saavuttaa euforian tunteen jo puolimaratonin juoksulla. Itsensä kanssa elämässä käydään kilpajuoksu. On tehtävä valintoja, miten meistä kukin käyttää aikaa ja miten paljon on valmis harjoittelemaan. Joka tapauksessa on itsensä voittanut, kun ylittää maaliviivan olipa sitten kyseessä oikeustieteen lisensiaatin tutkinto tai oikeustieteen tohtorin tutkinto.

Nimimerkki ”Ikuinen opiskelija”

Kuva: Ikuinen opiskelija

Tervetuloa blogiimme

Tässä blogissa joukko Helsingin yliopiston nuoria tutkijoita pohtii elämää jatko-opiskelijana ja väitöskirjatutkijana. Mikä tähän on johtanut? Missä olemme nyt? Mihin olemme menossa?

Keskustelu blogissa on paitsi sallittua myös erittäin toivottavaa. Kerro siis, mitä ajatuksia kirjoitukset herättävät ja miten ne koskettavat sinun elämääsi.

Blogi on Helsingin yliopiston Tutkijan verkkokirjoittaminen -kurssin (syksy 2020) kurssiblogi. Kurssin opettajana toimii Kimmo Svinhufvud.

Kuva: Alberto Frías