”Делить веселье – все готовы:
Никто не хочет грусть делить.”
– Михаил Юрьевич Лермонтов: Одиночество (1830)
Vaikka kuva väitöskirjan parissa uurtavasta jatko-opiskelijasta, joka istuu muutaman vuoden kestävän intensiiviperiodin ajan tutkijankammionsa ylhäisessä yksinäisyydessä ja poistuu luontaisesta elinympäristöstään ihmisten ilmoille korkeintaan edullisen opiskelijaruokailun houkuttelemana, on vuosien saatossa päässyt murtumaan, on edelleenkin fakta, että väitöskirjan kirjoittaminen on yksilösuorittamista – näin ainakin keskuskampuksen humanismin ja yhteiskuntatieteiden viidakossa, jossa sana ”tutkimusryhmä” saattaa kuulostaa ennemminkin eksoottiselta eläinlajilta kuin reaalimaailman toimintamallilta. Syitä neljän vuoden yksinäisyyden hetkelliseen rikkoutumiseen on toki tuhansia. Ohjaajat ovat tavattavissa tai muuten langan päässä vaihtelevasti, jollakulla viikoittain ja toisilla kuukausitasolla; joku osallistuu seminaareihin ja konferensseihin, toisella on opetustehtäviä; tutkintoon kuuluvat opetusjaksot vaativat läsnäoloa in corpore taikka ainakin kuvaruudulla ja/tai mikrofonin kautta, joskaan tekniikka ei vielä toistaiseksi salli henkisen paikallaolon tarkempaa valvontaa. Kukaan ei ainakaan ilman erikseen suoritettua korvausta vahdi tohtorikouluttajan kirjoittamistahtia näppäimistön vieressä, ja tunnettu, välillä harmittavakin tosiseikka on, ettei tutkimus valmistu ilman sanojen mekaanista lyömistä Wordiin. Mikä saattaa helposti muuttaa prosessin erityisen yksinäiseksi eivät kuitenkaan ole tutkimuksen tuottamisen ominaispiirteisiin kuuluvat työskentelytavat vaan, niin järjenvastaista kuin se tavallaan onkin, akateemisen maailman kollegat ja oma tutkimuksellinen viiteryhmä.
Suomalaisuuteen liitetään tavan takaa sisu ja tietynlainen pärjäämisen eetos, jonka kääntöpuolena on hiljaisuus. Ongelmiin ajautuminen ajaa usein puhumattomuuteen, jolloin pienet ja suuret arkipäivän pettymykset saattavat jäädä pelkästään päänsisäisiksi ääniksi. Jäikö apuraha taas saamatta? Vaaditaanko artikkeliin jälleen tuhottoman suuritöisiä korjauksia? Uhkaavatko Kelan jatkotutkintokuukaudet loppua kesken? Moni ei tahdo nostaa harmejaan tapetille. Toisaalta toinen mahdollisuuksien rajoissa oleva ääripää on liiallinen valittaminen, joka sekin vaikuttaa leimaavan kotimaista keskustelu- tai keskustelemattomuuskulttuuria; kultaisen keskitien ja kauhun tasapainon löytäminen näiden polaaristen napojen välillä on yllättävän haastavaa. Akateemisen ilmanalan vyöhykkeillä ilmiö yhdistyy junioritutkijan kokemaan yleiseksistentiaaliseen ahdistukseen eli epävarmuuteen omasta kompetenssista, toimeentulosta, tulevaisuudennäkymistä ja valintojen onnistuneisuudesta.
Epäonnistumiset eivät tutkimusmaailmassa nimittäin ole useinkaan näkyviä: hylätyt julkaisutoiveet ja saamatta jääneet taloudelliset tuet jäävät monesti kummittelemaan lähinnä tutkijan omassa mielessä, mutta ulkoapäin havaittavia ovat vain ansioluettelon positiiviset merkinnät, jotka kertovat asioista aina jossakin määrin vääristyneesti. Nuorille tutkijoille tyypillinen haaste on oman tekemisen vertaaminen meritoituneiden, vakiinnuttamispolun huipulla paistattelevien kollegoidensa saavutuksiin: Ymmärrettävästi niin substanssiosaamisessa, tiedemaailman käytäntöjen aallokossa luovimisessa kuin raaoissa tutkimustaidoissakin on uraansa aloittelevan tohtorikoulutettavan ja kansainvälisestä mainetta niittäneen professori emerituksen välillä huomattavia eroja, joita ei voi kaventaa kuin ajan kuluessa karttuvalla kokemuksella. Tästä huolimatta omanlaistaan tappiomielialaa ja lannistumista voi tuottaa se, ettei ensiksi mainittu oletusarvoisesti tiedä mitään jälkimmäisen kompasteluista. Voi olla, että vuosikymmenten saatossa tapahtuneet muutokset yliopistoympäristössä tarkoittavat epävakauden lisääntymistä – oli näin tai ei, takaiskut ja huijarisyndrooman tai riittämättömyyden kaltaiset kokemukset lienevät tietyin astevaihteluin elimellinen osa tohtoriksi valmistumisen prosessia jokaiselle.
Niin paljon kuin tieteen avoimuudesta nykyisin puhutaankin, moni asia akateemisessa maailmassa perustuu rakenteille, joita ei voida hyvällä tahdollakaan kutsua läpinäkyviksi. Vertaisarviointiprosessien tai rahahakujen kaltaisille menettelytavoille on tietenkin tietyt perustelut – voidaan tuskin väittää, etteivät ne olisi muodostuneet sellaisiksi kuin ne ovat ilman erilaisia käytännön syitä ja ideaaleja. Samalla lopputulema on silti, että yksittäinen tutkijaparka on niiden kasvottomuuden edessä usein turhautunut ja vailla valituskanavaa. Negatiivisia päätöksiä on helpompi käsitellä, jos niiden perusteet olisivat tiedossa, jolloin kokemuksen oppeja voisi ammentaa seuraavassa yrityksessä. Useinkaan tämä ei käy päinsä, eikä läheisten kyselyihin siitä, miksi hanke ajautui jälleen karille, ole välttämättä minkäänlaista konkreettista vastausta.
Perheelle ja elämällään jotakin muuta tekeville ystäville puhuminen voi auttaa tiettyyn rajaan asti, mutta hyvän kuulijan löytäminen on arpapeliä, jatkuvat valitusvirret voivat rasittaa korvia ja ihmissuhteita turhan yksipuolisesti ja paras vertaistuki löytyisi joka tapauksessa luonnollisesti kollegojen parista. Tutkimusyhteisön sisäänrakennettu agonistisuus tarkoittaa kuitenkin sitä, että samalla alalla työskentelevä paras on vastapeluri siinä missä muutkin, ja usein myös kuka tahansa muu tohtorikoulutettava alasta riippumatta voi kilpailla samoista resursseista jossakin yhteydessä, esimerkiksi tutkimusta laajalla kentällä tukevien säätiöiden rahoitusapajilla. Pelin henki on kaikille enemmän tai vähemmän samanlainen eikä toisen menestystä ole syytä ottaa henkilökohtaisesti, mutta lähtökohtainen kilpailuasetelma lienee omiaan vaikuttamaan yhteishenkeen negatiivisesti sen sijaan, että se helpottaisi ilmastonmuutosta lämpimämpään ja keskustelevampaan suuntaan.
Jos oma tutkimus ei tunnu istuvan yhteen rahoittajien ihanteiden – kansainvälisyys, englanninkielisyys, poikkitieteellisyys, metodien monipuolisuus, soveltavuus; listaa voi jatkaa loputtamiin ja se voi heikkoina hetkinä helposti olla käytännössä kaikin tavoin päinvastainen suhteessa siihen, mitä itse parhaillaan työstää – kanssa, tutkijanuran tulevaisuus saattaa näyttäytyä varsin sumuisena taipaleena kohti tuntematonta. Palkkapaikat ovat kilpailtuja ja niitä on vähän. Apurahat ovat rajallinen luonnonvara, jota ehkä jaetaan aivan toisenlaisiin tarkoitusperiin. Kuitenkin yleinen urbaani legenda kertoo, että tosiasiassa vasta post doc -vaihe on se, joka erottelee jyvät akanoista ja muodostaa todella sen pullonkaulan, jonka läpi pääsevät vain ne, joilla katsotaan olevan parhaat edellytykset jatkaa yliopistolla. Kuinka luottaa mahdollisuuksiinsa edetä haluamallaan polulla, jos jo jatko-opintojen aikana tie tuntuu nousevan pystyyn?
Kukaan ei ole yksin tällaisten ajatusten kanssa; silti siltä saattaa monella tapaa vaikuttaa. Tekstin alussa esiintyvää Mihail Lermontovin runokatkelmaa mukaillen loppukaneettina voidaan todeta, että jokainen tohtori in spe on valmis jakamaan kaltaisilleen ilonsa ja onnistumisensa, mutta kukaan ei välttämättä halua pelmuttaa julkisesti mielipahaansa tai vastoinkäymisiä. Väitöskirja on matka kohti tuntematonta, eikä kaikille sen aikana syntyneille elegioille ole aina yleisöä.
Tiellä tohtoriksi 
.jpg){kind=link}
Riemulla luin kirjoitustasi ja sen polveilevaa ajatuksenjuoksua, jossa monessa kohdassa koin itsekin käyneeni; ja ehkä emme tavanneet tiellä, mutta tässä kohtasimme.
TykkääTykkää
Kylläpä osasit kuvata osuvasti väitöskirjatutkijan kohtaamia haasteita ja mietteitä niinä hieman synkempinä hetkinä. Tai enpä tiedä, ehkä tämän tyyppiset ajatukset ovatkin jokaisessa päivässä enemmän tai vähemmän läsnä? Luulen joka tapauksessa, että hyvin moni tätä tietä asteleva löytää kirjoituksestasi samaistumispintaa.
TykkääTykkää